Harry Potter –sarjan edetessä kuudenteen osaansa, ei sarjan elokuvilla ole enää juuri mitään uutta tarjottavaa katsojilleen. Ja silti virtaavat nuo lampaat, joita myös yleisöksi kutsutaan, katsomaan elokuvaa teatteriin. Ja niin vain minäkin itsepetokseen vajonneena päätin katsastaa kyseisen elokuvan, toivoen sen tarjoavan jotain hyvää (eli jotain mitä Harry Potter –leffat eivät ole sitten ”Azkabanin vangin” tarjonneet), ja toisaalta vakaasti uskoen, ettei se voisi olla mitään huonompaa kuin sarjan nelos– ja viitososat. Mutta niin vain paljastui virhjekäsitykseni; Harry Potter ja puoliverinen prinssi on aivan hirveää skeidaa, ja itsepetoksenikin muuttui nopeasti itsetuhoksi kun jouduin katselemaan tätä elokuvataiteen totaalista häpäisyä markkinavoimien demonisten kourien kynsissä.
Jutun juju noudattelee samoja kaavoja kuin kaikki muutkin sarjan elokuvat. Harry Potterille (Radcliffe) tapahtuu outoja asioita kotona. Tai eihän se ollutkaan koti, sillä hän asuu Likusteritiellä ikävien tätinsä ja setänsä luona. Voi Harry parkaa! Onneksi Harry tapaa kaverinsa Ronin (Grint) ja Hermionen (Watson) ja lähtee sitten kouluunsa Tylypahkaan opiskelemaan taikoja. Tylypahkassa on uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja. Harry tietää pimeyden voimilta suojautumisesta enemmän ja hänellä on siitä enemmän käytännön kokemusta kuin opettajalla. Harry ei tule toimeen professori Kalkaroksen (Rickman) kanssa. Harry väsyy koulunkäyntiin ja kohta metsästetäänkin jo jotakuta pimeyden voimien edustajaa, jotta Harry voisi käydä tätä vastaan ”jännittävän” taistelun.
Tätä samaa kaavaa noudattaa siis joka ainoa sarjan elokuva. Harry Potter –elokuvien juonta on mahdotonta spoilata juonipaljastuksilla siitä yksinkertaisesta syystä, että leffojen juonet noudattelevat niin karkeasti ja kankeasti samaa kaavaa, johon yksinkertaisesti on jätetty pari valkoista kohtaa, jotka joka leffassa täytetään hitusen eri tavalla. Pisteenä i:n päällä Harry Potter ja puoliverinen prinssi ei edes tarjoa näihin kaavan valkoisiin kohtiin mitään niin mielenkiintoista tapahtumaa tai henkilöhahmoa, että jutusta jaksaisi innostua – toisinhan oli esimerkiksi ”Azkabanin vangissa” (ja miksei myös sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa), joiden maailmankuva ja hahmogalleria ei vielä ollut aivan niin mustavalkoinen kuin näissä myöhemmissä osissa, vaan sisälsi jopa hieman harmaata (tosin vain hyvin tumman ja vaalean harmaata, mitkään syvälliset hahmojen väliset suhteethan eivät Harry Potter –elokuviin ole koskaan kuuluneet).
Tämä kaavamaisuus on tietenkin suoraan kopioitu J.K. Rowlingin alkuperäisteoksista. Joku voisi jopa kehaista leffaa siitä, että se noudattaa niin uskollisesti kirjasarjaa. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että se yrittää epätoivoisesti puristaa kahden ja puolen tunnin kestoon niin suuren määrän tuhatsivuisen kirjan tapahtumia kuin mahdollista. Lopputulos on tietenkin kaoottinen ja suihkukoneen nopeudella etenevä. Kirjan elokuvaksi sovittanut, muissakin Pottereissa häärinyt Steve Kloves, on kyllä saanut survottua kirjan tapahtumia leffaan kunnioitettavan määrän, mutta entä sitten? Kirjan filmatisoinnin ei koskaan kuuluisi olla pelkkä alkuperäisteosta kuvittava audiovisuaalinen pätkä, vaan ohjaajan näkemys samasta aiheesta. Yleensä paikkaansapitävä kaavahan on, että mitä tunnetumpi kirja, sitä vähemmän ohjaaja edes yrittää luoda itsenäistä taideteosta. Ja kun pohjana on kirja, jonka kirjoittaja tienaa vuodessa enemmän kuin Britannian kruunupäät, voidaan olettaa ettei mukana ole omaa näkemystä paskaakaan. Ja näinhän asia onkin. Keskinkertaista kirjaa kuvittamalla ohjaaja David Yates on saanut aikaan tympäisevän ja sekavan elokuvan, jonka tapahtumissa mukana pysyminen on mahdotonta, ellei kirjaa ole aiemmin lukenut. Mistään ohjaajan näkemyksestä ei Puoliverisen prinssin kohdalla voida puhuakaan, joten vaikka leffa joiltain osin olisikin onnistunut kirjan muuntamisessa eläväksi kuvaksi, koko tekele pohjimmiltaan on yhtä tyhjän kanssa, sen ohjaaja täysi nolla silmissäni ja kaikki sen kyseenalaiset saavutukset arvottomia.
Daniel Radcliffe Harry Potterin roolissa jatkaa vanhojen kliseidensä mukana. Tympeä ja tunteeton patsastelu saa edelleen kaverikseen melkoista ylinäyttelyä. Rupert Grint Ron Weasleynä on, jos mahdollista, vielä ärsyttävämpi. Luoja miten vihaankaan hänen venähtänyttä naamaansa, laiskaa artikulointia ja löysää näyttelyään – poju tekee ehkä huonoimman roolisuorituksensa Pottereissa ikinä, ja se on aika huono suoritus se. Joskus kauan sitten sarjan ensimmäisissä osissa pienenä toivonkipinänä loistanut Emma Watson topakkana Hermione Grangerinakin on degeneroitunut aikoja sitten samaan mitättömän ylinäyttelyn suohon, jossa elokuvan muutkin ”lapsitähdet” rypevät. Leffan mainonnassa ja myös eräissä filmillä itsellään esiintyvissä kohtauksissa en myöskään millään voinut olla huvittumatta tavasta jolla päätrio poseeraa taikasauvat kädessä – selvästikin Potter-leffojen takana oleva markkinakoneisto pyrkii muuntamaan taikasauvan jonkinlaiseksi seksi- tai jopa fallos-symboliksi. Jos joku pitää koppuraista puukeppiä kädessään, ei se muutu sen katu-uskottavammaksi vaikka kuinka olisi kasvoilla tuima ilme. Luontevuutta puuttuu jokaiselta puherooliin päässeeltä lapsi-, teini- ja nuoriaikuis-näyttelijältä.
Jos nyt joku näyttelijä pitäisi poimia parrasvaloihin, niin se on epäilemättä ah-niin-ilkeää professori Kalkarosta esittävä Alan Rickman, joka on suunnilleen ainoa laatunäyttelijä tässä ongelmajätteessä. Rickmanin vähäeleinen näyttely sotii selvästi muiden roolihahmojen liioiteltua hillumista vastaan, kuten myös hänen karismansa, mikä auttaa häntä erottumaan joukosta positiivisesti edukseen. Sille, että hänen hahmostaan on kirjoitettu armottoman yksipuolisesti paha, ja vain paha, eikä mitään muuta kuin paha, kateellinen, tuhma, tyhmä, ruma ja ilkeä, ei Rickman tietenkään voi mitään. Myös Jim Broadbent uutena Tylypahkaan saapuvana opettajana onnistuu käsikirjoituksen onnettoman hahmonkehittelyn puitteissa tuomaan elokuvaan sympatiaa. Teoksen aikuisnäyttelijät nyt yleisesti ovat astetta parempia kuin penskat, mutta johtuneeko Yatesin ohjauksesta vai yksinkertaisesti siitä että kaarti on totaalisen kyllästynyt näyttelemään näissä b-luokan kassamagneeteissa, kukaan ei tee mitään vaikuttavaa suoritusta – rima ylitetään kyllä, mutta vain vaivoin, vaikka useimmat keskeisempiin rooleihin päässeet näyttelijät tilaisuuden tullen kyllä osoittavat osaavansakin jotain.
Toimintaa jutussa on aika lailla. Samoin seikkailua. Ja samoin fantasiaefekteillä mässäilyä. Kuten niin monet nykyajan suuren budjetin tekeleet, uppoaa Harry Potter ja puoliverinen prinssi jatkuvasti lähinnä esittelemään efektejään. Nämäkin kohtaukset ovat tosin ohikiitäviä siinä valtavassa massassa, jossa Yates syöksähtelee tilanteesta toiseen saadakseen inhimillisessä ajassa näytettyä kaiken mitä kirjasarjan fanit voisivat ehkä toivoa näkevänsä filmatisoinnissa. Huispauskohtaukset tyyppiesimerkkinä jutussa on paljon mukana täysin turhaa efektikikkailua. Mukana on myös kömpelöä rakkausdraamaa, joka saa lähinnä vaivaantumaan. Kun draama ei toimi, niin ei toimi. Ja tässä tapauksessa se ei toimi ollenkaan, sillä ihmissuhteet ovat äärimmäisen karikatyyrisiä, eikä niiden kehittelyyn satsata kunnolla aikaa, vaan ne etenevät seitsemän peninkulman saappailla aina siinä kohtaa kuin se Yatesille sopii. Puoliverinen prinssi onkin pitkälti epäonnistunut kokeilu yrittää sekoittaa nuortenelokuvaa ja perinteistä potterilaista seikkailusekoilua. Onneksi sarjassa on luvassa enää kaksi elokuvaa, jonka jälkeen Harry Potter – toivon mukaan – jätetään sinne Likusteritielle mätänemään.
Iäisyydeksi.
