Suomessa on tehty laadukkaita sotaelokuvia aina Laineen Tuntemattomasta lähtien. Olli Saarelan ohjaama Rukajärven tie edustaa uudempaa kotimaista sotaelokuvaa. Teos perustuu löyhästi Antti Tuurin romaaniin. Tarinan keskushenkilö on Peter Franzenin esittämä luutnantti Eero Perkola, jonka kautta seurataan hänen joukkueensa suorittamaa erikoistehtävää Rukajärven suunnalla jatkosodan alussa 1941.
Perkolan joukkue kuluttaa alkussa aikaansa selustassa kunnes tulee käsky lähteä kohti itää. Joukkueen saavuttua Repolaan Perkola kohtaa siellä kihlattunsa Kaarinan (Björklund). Onneton sattuma on vahingossa tuonut Kaarinan ja pari muuta lottaa aina juuri viholliselta vallattuun Repolaan asti vaikka heidän piti jäädä kyydistä jo paljon aikaisemmin. Vietettyään yön kihlattunsa kanssa Perkola pyytää Kai Lehtisen esittämää majuria huolehtimaan siitä että lotat pääsevät taaemmas etulinjasta, Lieksaan kolonnan mukana. Samalla Perkola ilmoittaautuu vapaaehtoiseksi salaiseen erikoistehtävään, jossa hänen joukkueensa pitää selvittää onko vihollisella joukkoja divisioonan oikealla sivustalla. Rintamassa kun sattuu olemaan vaivainen sadan kilometrin aukko. Perkola joukkueineen lähtee suorittamaan tehtävää ja samalla kolonna lähtee kohti Lieksaa. Partisaaniosasto iskee kolonnan kimppuun ja ainoa rytäkässä henkiin jäävä on Kaarina… Lähetti kuljettaa Perkolalle tiedon että kaikki kolonnassa mukana olleet Kaarina mukaan lukien ovat kuolleet. Nuoren luutnantin maailma murenee, ulkoapäin hän esittää miehilleen kylmän viileää johtajaa vaikka miehen sisällä myrskyää.
Rukajärven tie on tarina sodasta ja rakkaudesta. Tarina keskittyy kuvaamaan joukkueen tehtävän etenemistä mutta elokuva ei ole pelkkää sotimista koska tärkeässä osassa on myös Eeron ja Kaarinan välinen rakkaustarina. Tämän seikka erottaakin Rukajärven tien muista suomalaisista sotaelokuvista. Siinä piilee myös elokuvan huono puoli; koska mukana on myös kertomus Perkolan ja hänen kihlattunsa rakkaudesta, tuntuu kuin sodankäynnin realistinen kuvaus ei olisi saanut niin suurta painoarvoa. Jos tarina keskittyisi kuvaamaan pelkästään joukkueen tehtävää tai vastaavasti pääroolissa olisi tuo rakkaustarina, teos olisi ehkä hieman parempi kuin se tällaisenaan on. Huono elokuva ei Rukajärven tie suinkaan ole, vaan varteen otettava sotaelokuva.
Koska elokuvassa seurataan tiedustelutehtävää, ei “telaketjun kitinää” kuulu vaan hiljaa hiljaa hiivitään Itä-Karjalan korvessa. Joukkueen edetessä on elokuvassa hienosti rytmitetty toimintakohtaukset sekä suvantovaiheet, joiden aikana katsoja saa tutustua lähemmin hahmoihin. Kokonaisuuden kruunaa lopun upeasti kuvattu ja muutenkin hyvin toteutettu taistelukohtaus. Elokuvan alkupuoli on hyvinkin rauhallinen, ei lainkaan sotaelokuvamainen. Loppua kohti jännitys tiivistyy. Visuaalisesti elokuvan voi sanoa olevan hyvinkin kaunis, jos sotaelokuvasta voi ikinä niin sanoa. Myös musiikki on todella korvia hivelevää ja on juuri tarinaan ja tunnelmaan sopivaa. Mutta kuten todettua, muutamat sotilaalliset seikat pistävät silmään epärealistisuudellaan. Esimerkiksi, kun lähdetään suorittamaan tehtävää alueelle jossa vihollisen ryhmityksestä ei ole mitään tietoa, olisi luutnatti Perkolan kannattanut varmaan irroittaa arvomerkkinsä sekä muutenkin vaihtaa vaatetustaan vastaamaan hänen alaistensa varustusta ettei vihollinen tunnistaisi heti ensimmäiseksi porukan johtajaa. Joukkueen eteneminen näyttää myös hieman oudolta kun tuntuu että tunnustelijat ovat edessa vain muodon vuoksi eivätkä suorita kunnolla omaa tehtäväänsä. Samoin loppupuolella tapahtuva paha haavoittuminen ja sitä seuraava ihmepelastuminen tuntuvat ainakin paljon sotaelokuvia nähneen silmään hieman liian epärealistiselta.
Roolisuoritukset ovat tässä elokuvassa kauttaaltaan laadukkaita. Franzen ja Björklund pääroolissa hoitavat hommansa moitteettomasti, mutta parhaiten pisteet vetävät kotiin tällä kertaa sivuosissa olevat konkarit. Taisto Reimaluoto on kuin tehty rooliinsa uskovaisena ja aina hyväntuulisena ryhmänjohtajana. Aiemmin esimerkiksi Mollbergin Tuntemattoman Lammiona ja Häjyjen ilkeänä rikosylikomisaariona nähty veteraaninäyttelijä Kari Väänänen tekee hienon roolin alikersantti Tauno Snickerinä, joka katsoo samassa joukkueessa taistelevan poikansa Villen (Arttu Kapulainen) perään ja toimii samalla eräänlaisena koko joukkueen isähahmona. Koko elokuvan parhaan suorituksen tekee kuitenkin toinen Kari, nimittäin Kari Heiskanen kovanaamaisen korpraalin Jussi Lukkarin roolissa. Lukkari kuvataan tunteettomana ja ilmeettömänä sotilaana, pitkälti samalla tavalla kuin Lehto Tuntemattomassa Sotilaassa. Vaikka Heiskasen roolihahmo onkin tietyssä mielessä tämän elokuvan “pahis”, kokenut näyttelijä osaa tuoda hahmostaan esille sen ettei kyseessä ole yksiselitteisesti paha ihminen vaan myös oikeasti koko joukkueen hyvää ajatteleva valiosoturi. Joukkueen muitten sotilaitten rooleissa nähdään myöskin tuttuja kasvoja, mm. Pekka Huotari, Kari-Pekka Toivonen sekä Kristo Salminen. Kaikki hoitavat hommansa hyvin.
Pienistä virheistään huolimatta Rukajärven tie on hyvä ja viihdyttävä sotaelokuva. Koska mukana on myös rakkautta ja taistelukohtauksia on suhteellisen vähän se sopii myös sellaisten ihmisten katsottavaksi, jotka eivät muuten viihdy sotaelokuvan parissa. Ei tämä pääse lähellekkään Laineen Tuntemattoman tai Parikan Talvisodan tasoa, mutta kunnioitettava teos se on siitä huolimatta.
nimimerkki: Guerilla Corporal
