Stephen King kirjoitti vuonna 1977 julkaistun romaaninsa ¨Hohto¨, ja sitten elokuvanero Stanley Kubrick tarttui aiheeseen tehdäkseen siitä elokuvan. Mitä on tuloksena: upean näköinen ja hienolta vaikuttava elokuva, joka alkaa lupaavasti, mutta kun tarina etenee, paljastuu sisällöksi lähinnä keskivertoa parempi kauhuviihde, jossa olisi ollut aineksia parempaankin.
Juoni on selitetty nyt noin 23 kertaa, mutta hyvä on, kaipa siitä pitäisi jotain mainita. Jack Nicholsonin esittämä Jack Torrance saa paikan syrjäisestä vuoristohotellista, Overlook Hotelista, talvihoitajaksi. Mukaan tulevat noin 5-vuotias poika Danny (Danny Lloyd), joka puhelee hieman liian outoja ¨mielikuvitusystävästään¨ Tonysta sekä pelokas vaimo Wendy (Shelley Duvall). Kun perhe jää talveksi eristyksiin, alkavat asiat sitten menemäänkin päin prinkkalaa kaikella mahdollisella tapaa.
Elokuvan vahvuuksia on Kubrickille tyypillinen upea visuaalinen ilme ja loistavat näyttelijäsuoritukset. Etenkin Jack Nicholson on suorastaan fantastinen sekoavana antisankarina. Elokuvan parhaan roolisuorituksen tekee silti Shelley Duvall, joka esittää hysteeristä ja pelokasta äitiä sen verran vakuuttavasti, että olisi ehdottomasti ansainnut Oscarin (mutta ei, sen sijaan Razzie-ehdokkuus kyllä tuli). Kolmannen ¨upeaksi¨ luokiteltavan suorituksen tekee ainokaisessa leffaroolissaan esiintyvä Danny Lloyd, outoja näkyjä näkevänä pikkupoikana. Hän välttää kaikeksi onneksi lapsinäyttelijöiden yleisimmän sudenkuopan: ärsyttävyyden. Hän ei vääntele naamaansa eikä väännä tekoitkua joka vaiheessa, vaan on oikeasti vakuuttava ja luonnollinen. Sivurooleja elokuvassa on jokunen, mutta erityisesti mieleeni jäi Barry Nelsonin suoritus hotellinjohtaja Stuart Ullmanina. Mies puhuu sen verran vakuuttavasti ja, no, sanotaanko nyt että virallisen oloisesti, että hänen luulisi olevan oikeastikin hotellissa töissä. Kiva huomata, että hänestä oltiin tehty elokuvaan mukavampi hahmo, kirjassa hän kun oli lähinnä ärsyttävä tärkeilijä. Scatman Crothers tekee vakuuttavan roolin hotellin pääkokkina, Dick Halloranina.
Kubrick käyttää paljon steadycam-kameraa, jolla liikkuu hotellin pitkillä käytävillä kuvaten jonkun yksittäisen henkilön liikkeitä, ja näin saadaan paikoitellen, etenkin alussa, aikaan toimivaakin jännitystä. Suurin plussa (näyttelijöiden lisäksi) tulee kuitenkin elokuvan lavastuksesta ja valaistuksien kekseliäästä käytöstä. Hotellin aula, kirkkaasti valaistut käytävät, värikkäät seinät. . .Kubrick saa aikaan väreillä ja kuvakulmilla leikkimällä todella hienon näköisen elokuvan. Valaistus on kirkas lähes koko elokuvan ajan, eikä loppua lukuunottamatta ainuttakaan kohtausta tainnut mennä pimeässä – toisin kuin useimmissa kauhuelokuvissa.
Juonenkuljetus on se joka tökkii. Elokuva syöksähtelee keskivaiheilla vähän liiankin nopeasti eteenpäin, kohtauksesta toiseen, eikä saa pidettyä tarinaansa kasassa. Elokuvasta tuli niin sanoakseni hyvä maku, mutta katkera sivumaku. Tuolla tympeällä keskivaiheella elokuva menee paikoitellen jopa ajoittain koomiseksi kohellukseksi, eikä alun lupauksia onnistuta pitämään. Loppupuolella elokuva paranee hiukan, muttei tarpeeksi. Kuten sanottu, ei elokuva jaksa pitää itseään kiinnostavana koko kestonsa aikaa, ja ensimmäisen 40 minuutin jälkeen alkaa jo vilkuilla kelloon. Kelloon vilkuilu loppuu vasta viimeisten 30 minuutin aikana, jolloin elokuva saa osan menetetystä takaisin. Mutta ongelma on, että käsikirjoitus jättää hahmot (Jackia kenties lukuunottamatta) ohuiksi, eikä näin saa katsojaa niin sanotusti naulittua penkkiin, vaikka näyttelijäsuoritukset hyviä ovatkin. Draamapuolella elokuva jää siis aika kehnoksi.
Kauhupuolella sitten? Elokuva ei ole niin pelottava kuin väitetään, vaikka on silläkin hetkensä. Kaksoset käytävällä lähinnä naurattivat allekirjoittanutta, mutta tunnettu Jackin murtautuminen asuntoon kirveellä -kohtaus teki vaikutuksen. Eikä suinkaan sen ¨Heeere’s Johnny¨-replan takia, vaan tuo ajatus: Isä yrittää tappaa poikansa ja vaimonsa. Tuo ajatus on elokuvan kantava voima, se johon se nojaa ainakin pelottavuutensa puolesta, sillä pikkupojan näkyjä ei jaksa juurikaan pelästyä. Äärimmilleen tämä ahdistus menee juuri tässä kohtauksessa – tuttu ihminen on poissa, tilalla on jokin kammottava mielipuoli, joka aikoo tappaa sinut, eikä ole pakotietä, välissä vain ovi. Tällainen idea on paljon, paljon pelottavampi kuin joku kummitteleva hotelli. Mitäpä jos oma läheinen tulisi hulluksi ja rupeaisi jahtaamaan sinua kirveen kanssa?
Mutta ei kun ei – elokuva on loppujen lopuksi keskivertoa parempaa kauhuviihdettä, jonka tarina tökkii ja pahasti. Mitä jää käteen – tasapaksu ja hajanainen pläjäys, joka kulkee läpi kestonsa vailla huippukohtaa, huipentumaa joka saisi tarinankin toimivammaksi. Silti elokuva on ehdottomasti hyvä ja katsomisen arvoinen. Mainittakoon, että Hohdon viimeinen kohtaus (siis se, jossa näytetään mustavalkoinen valokuva) pelasti jonkin verran, ja jätti mietittävää pitkäksi aikaa. Joten ei ihan kehno elokuva kuitenkaan ole kyseessä. Stanley Kubrick – lepää rauhassa.
