Sana jouluelokuva on melkeinpä jo vakiintunut tarkoittamaan romanttista Hollywood-komediaa, jonka tapahtuma-aika on – ylläripylläri – joulu. Perheen jalokivi sopii sekin leffojen X-mas-ryhmään. Positiivisena yllätyksenä elokuva ei kuitenkaan yritä kirvoittaa katsojasta nauruja väkisin, eikä se myöskään äidy ällöttävän imeläksi. Ei sittenkään, kun leffan loppu vihdoin koittaa ja kaikkien henkilöhahmojen kasvot loistavat hyvää mieltä.
Perheen jalokivi vie katsojan seuraamaan Stonen suurperheen joulunviettoa. Äiti (Keaton) istuu ihailemassa vastakoristeltua kuusta, kun joukko jo aikuisiksi varttuneita lapsia alkaa vähitellen kerääntyä hänen ja isäpapan (Nelson) huusholliin. Kaikki odottavat pitkään poissa olleen Everettin (Mulroney) paluuta kotiin. Everett, perheen vanhin poika, tuo nimittäin muassaan uuden vaimoehdokkaansa, Meredithin (Parker). Tarkoitus on pyytää äidiltä isoäidin vihkisormus Meredithille. Koska Everett aikoo pyrkiä pormestariksi, on vaimoehdokaskin erittäin edustava. Siinä ei tietysti mitään pahaa ole, mutta kun tyttö yrittää hampaat irvessä olla kaikille mieliksi perheen sisäisiä juttuja tajuamatta, kehkeytyy siitä useampi konflikti. Ongelmat Meredithin kanssa eivät toki ole ainoita sattumia Stonen perheen joulusopassa. Laajemmassa mittakaavassa Perheen jalokivi tarkastelee koko elämän kiertokulkua. Katsojan silmäkulmat kostunevat (jos ovat kostuakseen) viimeistään silloin kun Judy Garlandin ikivihreä Have Yourself A Merry Little Christmas -biisi soi taustalla omaa viestiään ja fiktiiviset, mutta rakastettavat perheenjäsenet harhailevat hukassa ihanassa inhimillisyydessään.
Jossakin määrin Perheen jalokivi tuo mieleen kolmikko Katharine Hepburn-isä ja tytär Fondan Kultalammen. Siinäkin kokoonnuttiin vatvomaan perheen sisäisiä suhteita niille vähitellen kovin ahtaaksi käyvään tilaan. Perheen jalokivessä on kuitenkin niin monta henkilöä, että monen tilanteen kannalta heistä jokaisen tärkeyttä olisi ohjaaja-käsikirjoittaja Bezuchan kannattanut punnita hiukan pitempään. Nyt esimerkiksi Samanthan ja hänen miehensä sekä ambulanssikuski Bradin hahmot jäävät niin ohuiksi, että varsinkin Bradin hahmo vaikuttaa muihin nähden ärsyttävänkin ontolta. Tämän lisäksi katsojaa voi ahdistaa, kun vajaan parin tunnin rainan sisään on yritetty mahduttaa paljon kaikkea sellaista, josta olisi saanut monta yksittäistäkin elokuvaa.
Plussaa (mikä nyt ei tarkoita hassusti plopsahtelevia Plussa-pisteitä) Perheen jalokivi saa hyvistä näyttelijävalinnoista. Esimerkiksi Sarah Jessica Parker on kehittynyt ilmaisemaan itseään entistä vähemmän rehevästi. Diane Keaton tekee hänkin pitkästä aikaa roolin, jota katsoessa katsojan ei tarvitse kärsiä Näyttelemisestä. On rauhoittavaa seurata sellaisen näyttelijäkaartin työskentelyä, joka tosiaan näyttää osaavan hommansa. Se ja odotukset (”Tietysti taas jotain häröä kohellusta mistelin alla.”) reilusti ylittänyt tarina kirkastavat Perheen jalokiven keskivertoa paremmaksi jouluelokuvaksi.
