Odottavan aika on pitkä. Erityisesti kun venaa natseja kuusta. Seitsemän vuotta sitten suomalaiseen elokuvakenttään Star Wreck -spoofillaan rynnistäneen tuotantotiimin hartaasti odotettu seuraava elokuva Iron Sky hakee inspiraationsa b-elokuvista, salaliittoteorioista ja julkisuushakuisten ”historioitsijoiden” hörinöistä. Tuloksena syntyvä kevään kummajainen on kunnianosoitus suomalaiselle periksi antamattomuudelle, Internetin voimalle ja anteeksi pyytelemättömälle hauskanpidolle. Kesän Hollywood-blockbustereita odotellessa Iron Sky on pakollista katseltavaa jokaiselle elokuvafanille, suomalaisen leffakentän pakkotoistotilaan kyllästyneille ja niille, jotka haluavat ymmärtää mistä kahvipöydässä puhutaan. Leffa nimittäin on käsittämättömän virkistävä.
Kun tekee elokuvaa Kuun pimeällä puolella hengaavista natseista kuuden vuoden verran, lienee melkoisena vaarana, että odotuksen aikana vitsi ehtii väkisinkin kulua katsojien mielissä. Kuunatsikonsepti on niitä ideoita, jotka on hauska sanoa ääneen ja helppo markkinoida, muttei välttämättä kovin vaivatonta työstää toimivaksi kokopitkäksi elokuvaksi. Iron Sky loikkaa paperilta todeksi lainaamalla perusrakennetta tasapaksulta UFO-invaasioelokuvalta ja rakentamalla sen muodostamalle pohjalle farssina toteutetun poliittisen satiirin. Kaiken lisäksi keitosta piristetään valtavirrasta poikkeavilla avaruustaistelukonsepteilla.
Pitkän tuotantohistorian päätteeksi leffan täytyy väkisinkin taistella erinäisiä asioita vastaan. Esimerkiksi Sarah Palin -kaksoisolento USA:n presidenttinä ei ole enää pariin vuoteen ollut juurikaan hauska heitto. Onneksi leffa ei kuitenkaan aseta kaikkia panoksia parin yksittäisvitsin varaan. Esimerkiksi presidenttihahmoa käytetään ponnahduslautana huumorin repimiseksi yleisesti gallup- ja vaalikeskeisestä vallantavoittelusta sekä maailmanpolitiikan kiemuroista. Toisaalta iso osa vakaviin yhteiskunnallisiinkin aiheisiin liittyvästä huumorista menee melkoisella puskafarssimaisella otteella, mikä tekee kokonaisuudesta melko epätasaisen. Vaikka pilke välkkyy silmäkulmassa kaiken aikaa, on leffan yleisilme nimittäin yllättävän vakava. Katsojan odotetaan jopa välittävän helposti ennustettavasta pakollisesta romanssijuonesta, joka sitoutuu kiinteästi Julia Dietzen hahmon kehityskaareen.
Leffan eteneminen trailereissa luvattuun avaruusräiskintään kestää tovin jos toisenkin, mutta vaivaiset puolitoista tuntia kestävässä paketissa näyttävän efektitoiminnan odotus ei koskaan käy ylivoimaiseksi. Lisäksi suomalaisen fantasia- ja scifigenren suvereenilta hallitsijalta Johanna Sinisalolta saatu tarina pitää leffan yleisen rakenteen kasassa. Kokonaisuutta virkistää myös se, että kyseessä on selkeästi työtään rakastavien elokuva-alan ammattilaisten rakkauskirje omalle taidealalleen. Matkalla kohdataankin juonellisia, kuvallisia ja musiikillisia viittauksia ympäri leffafanien sydämiä. Perikadon yliparodioitu Youtube-klippi saadaan vielä naurattamaan – ohjaajan mukaan Iron Skyssa pääosaa esittävä ja myös Perikadon kuuluisassa kohtauksessa läsnä oleva Götz Otto on ujutettu incognitona mukaan tribuuttiin toistamaan kahdeksan vuoden takaisia maneerejaan –, Tohtori Outolemmelle on eriasteisia kauniita kunnianosoituksia ja Chaplinin Diktaattori ujutetaan merkittäväksi osaksi elokuvaa tavalla, joka natsihulluttelun keskellä kommentoi elokuvan voimaa mediana à la Inglorious Basterds. Lisäksi leffan loppuvaiheilla sain todistaa parasta koskaan näkemääni Star Wars -viittausta.
Vaikka lopun avaruustaistelu uhkaa venyä monotonisen puolelle avaruuszeppeliinien ja meteoriittisodankäynnin kaltaiset visuaaliset innovaatiot pitävät katsojan koukussa. Lisäksi on kai lähes lain velvoittamana todettava, että leffan efektivyörytys toimii, vaikka Atlantin toisella puolella vastaavaa vakuuttavaa jälkeä työstetään 20-kertaisilla ja vielä sitäkin isoimmilla rahoituksilla. Toisaalta kansainvälisessä vertailussa ”köykäinen” budjetti näkyy joissain puvustus- ja lavastusvalinnoissa, paikoittain irrallisen oloisessa greenscreen-työskentelyssä sekä selkeästi kaikkensa antavissa näyttelijöissä, joiden tekemä työ ei kuitenkaan ole verrattavissa maailmanluokan tähtiin. Julia Dietzellä on onneksi vakuuttava olemus, ja kulttikasvo Udo Kier on totta kai hauskaa seurattavaa yltiövakavana Kuu-Führerinä. Christopher Kirbyn tulkitsema moottoriturpa jää ikävä kyllä huumoriarvostaan huolimatta kovin stereotyyppiseksi hahmoksi, joka menettää painoarvonsa parin alkugagin jälkeen.
Paras asia Iron Skyssa on kaikista pettymyksistä huolimatta se, ettei leffa pelkää olla tuore ja valtavirrasta poikkeava, mikä on aina positiivinen asia. Raina lainailee käytänteitä valtavirtaproduktioista ja muokkaa ne joksikin ennennäkemättömäksi, millä se pysyttelee pinnalla tylsimpienkin kohtausten yli. Valmiin tuotteen laadusta riippumatta leffa on myös hatunnoston ansaitseva edelläkävijä Internetissä fanien parissa rahoitettavasta, työstettävästä ja markkinoitavasta elokuvahankkeesta. Kuuden vuoden mittaiselle projektille onkin sopiva päätös, että heikkouksistaan huolimatta isot Hollywood-toimijat omassa pelissään kevyesti päihittävä Iron Sky on rautaista viihdettä ja todennäköisesti välitön kulttiklassikko.
