Uskontoa voi käyttää elokuvissa monella tavalla, Se voi olla kritiikin aiheena, kauhuelokuvan pohjana tai sosiaalisena viitekehyksenä. Kevin Smith yhdistää katolisen uskon, satiirin ja lauman absurdeja sivuhahmoja ja ottaa keskipisteeksi jokanainen Bethany Sloanen (Linda Fiorentino). Yläkerran emäntäkin (Alanis Morrissette) tekee ilmaantumisensa ja suorastaan virtuoosimaisesti Smith saa yleensä elokuvan tappavan Ben Affleckin toimimaan kokonaisuuden hyväksi.
Loki (Matt Damon) ja Bartleby (Ben Affleck) ovat joutuneet karkotetuiksi olemassaolon kauheimpaan paikkaan, Wisconsiniin ja he saavat tietää porsaanreiästä jonka avulla he voisivat palata taivaaseen. Kardinaali Glickin (George Carlin) kampanja katolisen kirkon imagon parantamiseksi taas on se porsaanreikä. Metatron (Alan Rickman), Jumalan Ääni taas kertoo Bethany Sloanelle, aborttiklinikan pettyneelle työntekijälle että häntä tarvitaan Lokin ja Bartlebyn pysäyttämisessä ja hänen ei tarvitse tehdä asiaa yksin. Mukaan tulevat profeetat Jay (Jason Mewes) ja Silent Bob (Kevin Smith) ja kaunistelevasti sanoen taivaasta astuva Rufus (Chris Rock), joskin Azrael (Jason Lee) mailoja heiluttavine kätyreineen (Barret Hackney, Jared Pfennigwerth, Kitao Sakurai) juonittelee omiaan.
Käsikirjoituksessa Kevin Smith revittelee mukaan irtonauruja ja satiiriakin, vaikka loppuratkaisu hieman töksähtääkin. Näyttelijäkaarti on juuri sopivalla ironian hengellä mukana ja uskontoa läimineen George Carlinin laitto kardinaaliksi on juuri sopivan hupaisa veto. Jason Mewes jauhaa koko ajan katkeamatonta alatyylin replikointia rikkinäiselle saappaalle väittelyn häviävänä Jayna ja Kevin Smith elehtii ilmeikkäästi Silent Bobina joka ei puhu. Alan Rickmanin sarkastisen kyllästynyt narina Metatronina on erinomaisen hauskaa kuultavaa ja tuo kokonaisuuteen keveyttä. Matt Damon ja Ben Affleck jäävät hieman ohuiksi Lokina ja Bartlebyna, joskin kaikista älyttömimmät episodit ovat heidän tekoaan. Linda Fiorentino pysyy mainiona järjen, skeptisyyden ja harkinnan äänenä keskellä mitä omituisinta ristiretkeä kohti New Jerseytä ja saa mukaan todellista karismaa ja vakautta.
Kevin Smith on siis koonnut vakuuttavan joukon näyttelijöitä omituiseen ristiretkeen ja vaikka uskonto onkin satiirin kohteena tulevat kaikista pisteliäimmät napaukset ihmiskunnalle itselleen. Huumori ei missään nimessä ole ilkeää ja vessahuumorin liittäminen korkeiden ajatusten kanssa yhteen ei ole heikko veto ja vetoaa niihin joihin sellainen huumori vetoaa. Elokuvaviittauksiakin on mukana, mutta jokin kokonaisuudessa tökkää. Hupaisia kohtauksia on mukana ja älykästä satiiria myös, mutta kokonaisuuden sisäinen dynamiikka on varsin laho ja loppuratkaisu rohkeudesta huolimatta sotii ankarasti hyvää tarinankerrontaa vastaan. Hauskoja hetkiä ja ideoita on luvassa, mutta veto ehtii loppua ennen töksähtävää loppua, mikä on harmillista.
