Soittorasiamaisella kilkutuksella alkava Rakkauden oppitunti on yksi ehkä turhanpäiväisimmistä Bergman-leffoista. Päähenkilönä touhottaa David Erneman (Björnstrand), naisista alati hurmaantuva gynekologi. Herra Ernemanin elämään tutustutaan flashbackien kautta (hoh-hoijaa). Tärkeimmäksi kaikista hänen kohtaamistaan naisista kohoaa (tietenkin) hänen oma vaimonsa (Dahlbeck) Marianne, jonka kanssa David on jakanut vuoteen jo 15 pitkää vuotta. Tarinan pääpointti on siinä, että Marianne on lopultakin saanut tarpeekseen ja päättänyt lähteä nuoruudenrakastettunsa (Grönberg) luo. Kyseinen heebo on taiteilija, joka käytti Mariannea aikoinaan mallinaan. Voi miten kiintoisaa (tämän epäaidompia hahmoja Bergman-leffoista harvemmin löytää).
Koska Rakkauden oppitunti on komedia, sen kevyt etenemistapa on melkein annettavissa anteeksi. Leffassa on paljon huvittavaa, kiitos Björnstrandin ja Dahlbeckin tasokkaan näyttelemisen. Ihmeen paljon he saavat irti näinkin heppoisesta sadusta. Valitettavasti se ei kuitenkaan riitä. Kun leffa vieläpä päättyy yhtä kliseisesti kuin jokin kertakäyttösitcom, sen helppo unohdettavuus on taattu. On kuin Bergman olisi laatinut elokuvansa käsikirjoituksen yhdessä illassa, pyörittyään ensin parisataa kierrosta juhannussalon ympäri ja täräytettyään otsalohkonsa lopulta kallioon. Ja kuvauksissa mies on kai lähinnä keitellyt kahvia, koska kohtauksissa ei näy juuri mitään kovin nerokasta. Elokuva sisältää oikeastaan vain yhden mielenkiintoisen asian, vastarannalta kuvatun oton, jossa leffan pääpari riitelee. On hyvin todennäköistä, että idea siihen tuli leffan kuvaajalta, Martin Bodinilta. Yksi suukko siitä.
