Las Vegasissa työskentelevä kapakkalaulaja Deloris Van Cartier (Whoopi Goldberg) on hakeutunut väärään seuraan. Kun paljastuukin, että hänen poikaystävänsä onkin mafian miehiä, niin alkaa pakomatka, joka päätyy nunnaluostariin. Poliisin suojeluksessa oleva Deloris ei alkuun totu luostarielämään, mutta kun hän pistää kuoroon vauhtia, niin piilopaikka ei tunnukaan ollenkaan ikävältä.
Nunnia ja konnia on kevyttä hömppää, jota ei voi pahemmin kehua. Aikoinaan suuren suosion saanut musiikkikomedia on nykyisin katsottuna aika kulahtanutta tavaraa. Valmistumisvuotena tässä saattoi olla vielä svengiä, mutta nyt tämä on kliseistä kökköä, joka vielä kärsii ikävästä tylsyydestä. Aiheesta olisi saanut revittyä paljon enemmänkin irti, nyt siitä on saatu repäistyä vain pari epäonnistunutta vitsiä. Joseph Howardin käsikirjoitus on kyllä hyvin kirjoitettu, mutta ohjaaja Emile Ardolino ohjaa tylsästi. Ardolino kuoli vuotta myöhemmin AIDS:iin, mistä voi johtua pläjäyksen rutiininomainen ohjaus.
Näyttelijätyökään ei pelasta, vaikka Whoopi vetääkin ihan energisen roolisuorituksen. Harvey Keitel sopii mafiahemmoksi, mutta tämän tason näyttelijä näyttelee tietysti rutiinilla tämän tason elokuvissa. Löytyy näyttelijäkaartista muitakin osaavia nimiä, mutta hahmot jäävät pintaraapaisuksi.
Tiedän monia ihmisiä, jotka pitävät tästä leffasta, mutta minuun ei tämä iskenyt. Kyllä tämän kertaalleen katselee hömppämielentilassa, mutta ei muuten. Alkuun homma junnaa paikallaan ja lopussa päästään kunnolla vauhtiin, mutta sitten ei enää homma kiinnosta.
Vuotta myöhemmin ilmestyi tämän turhan elokuvan vielä turhempi jatko-osa Nunnia ja konnia 2: lisää säpinää.
