”Kuka pelaa enää lautapelejä?” Päähahmo toteaa saatuaan helvetillisen Jumanji lautapelin käsiinsä, joka armottomasti imaisee varomattomat pelaajat pelimaailmaan sisälle kenenkään kyselemättä. Jumani II tai toisin sanoen Jumanji: Welcome to the Jungle on vuonna 1995 ilmestyneen Robin Williamsin tähdittämän seikkailupätkän jatko-osa. Uudempi osa on päivitetty nykyaikaan modernia teknologiaa hyödyksi käyttäen unohtamatta tämän päivän teinien jokapäiväisiä maailmanluokan ongelmia ja murheita. Tällä kertaa helvetillisen seurapelin ruumiillistumana toimii retrohenkinen Nintendo 64 näyttävä pelikonsoli, johon on lyöty kiinni kasetti nimeltään Jumanji. Hauskempaa kuin lautapelit, eikö?
Nykyaikaamme sopivaan tapaan sankarimme on nyt lukuisten sattumusten kautta imaistu ilkeän pikselimaailman sisälle. Jokainen reaalimaailman henkilö muuttuu pelissä valitsemakseen hahmokseen ja siitäkös se hupi alkaa. Sankariemme tehtävä(tai pelin tavoite) on palauttaa kivan näköinen vihreä hehkuva kivi takaisin valtavan kokoiselle kissapatsaalle sille kuuluvalle paikalle jotta rauha palautuisi viidakkoon. Muuten game over ja good bye reality. Tämä kivi edustaa siis pelimaailman viidakon sielua tai jotain, ja nyt se on joutunut pahan viidakkodiktaattorin käsiin joka hallitsee koko peliä kastemadoista ja skorpioneista aina sarvikuonoihin asti. Juonellisesti tarina ei tarjoa mitään maata mullistavaa, mutta hahmoista ollaan otettu tällä kertaa enemmän irti.
Noh, elokuvan tai tämän pelin pääpahis ”boss” on paperiakin ohuempi ilmestys, mutta focus ei olekaan syventää tätä kliseistäkin kliseisempää heppua. Sen sijaan elokuva hyödyntää ihan nokkelasti videopeleistä tuttua termistöä sekä sääntöjä mielenkiintoisella tavalla. Jokaisen hahmon on varjeltava pelin myöntämää kolmea elämää tai ”lifea”, jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja tietenkin vaikeusaste eli ”levelit” muuttuvat haastavammiksi maaliin lähestyttäessä. Peleistä tuttua kauraa siis.
Sitten hieman elokuvan castingista. Pikselimaailman sisäisiä hahmoja esittävät Dwayne Johnson, Kevin Hart, Jack Black sekä Karen Killan. Melkoinen pellehermannien kokoontuminen kyseessä siis ja varsinkin vauhtikaksikko Hart-Johnson pääsevät jälleen hyödyntämään itseironista Daavid ja Goljat huumoriaan parhaimmillaan jopa nauramiseen saakka. Kevin Hart esittää elokuvassa käytännössä itseään eli samat pituuteen liittyvät läpät ja sitä rataa joka alkaa pidemmän päälle, yllätys yllätys toistaa itseään. Shown varastaa kuitenkin Jack Blackin esittämä pelihahmo Professori Oberon, jonka todellisen maailman henkilö on itsekeskeinen teinipissis joka selfie keppi kädessään postailee kuvia Intsamgramiin päivät pitkät, vai minne olikaan. Kumma kyllä Jack Black vaikuttaa olevan kuin kotonaan tulkitessaan sisäistä teinityttöään.
Käytännössä jokainen reaalimaailman hahmo muuttuu ”sattumoisin” omaksi vastakohdakseen videopelin sisällä. Melko omaperäistä? Ei tässä konseptissa mitään uutta ole. Nainen muuttuu mieheksi tai vice versa, mutta toimii juonen kannalta kohtuullisen viihdyttävästi. Jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä elokuvan huumorista kun se varsinainen itsetutkiskelu alkaa ykköshädän yllättäessä..
Jumanji: Welcome to the Jungle on juurikin ison budjetin perusviihdyttävää hömppäviihdettä sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei enempää eikä vähempää. Digitehostejälki on harmittavasti parhaimmillaan keskinkertaista ja viidakon eläinten animointi näytti omaan silmään jopa järkyttävän huonolta. Kliseisiäkin heittoja nähdään silloin tällöin, kuten jo surkuhupaisaksi muodostunut fraasi ”that`s what she said,” onneksi kuitenkin porukan toilailut ja huumorin taso pidetään pääosin siedettävällä tasolla. Viihdyttävä kaksituntinen, jossa junnaavia tai haukotuksia aiheuttavia hetkiä ei juurikaan ole. Elokuva ei kuitenkaan pohjimmiltaan esitä mitään uutta seikkailuelokuvien tai komedian saralla, vaan hyödyntää vanhoja tuttuja hekottelukeinoja videopelimaailmaa sekä Kevin Hartia, Jack Blackia ja Dwayne Johnsonia hyväksi käyttäen.
Lopputekstien aikana soi Guns N`Roses: Welcome to the Jungle. Elokuvan selvästi paras osa.
