Plunkett & Macleane on parivaljakko joka ryöstää rikkailta, jakaen hommat keskenään seuraavasti: toinen, paremmista piireistä tuleva pummi, Macleane osallistuu erinäisiin seurapiirien kekkereihin ja haistelee kuka olisi sopiva ryöstettävä. Tämän jälkeen ryöstöhommat toteutetaan yhdessä jolloin Plunkettin hienot aseenkäyttöominaisuudetkin pääsevät oikeuksiinsa. Pian hemmot saavuttavatkin mainetta “herrasmiesmaantierosvoina”. Lisäksi hemmojen tarinaa tulee tietenkin sotkemaan nainen, joka esintyy Liv Tylerin ominaisuudessa. Pläjäyksen tapahtumat elävät suunnilleenjossain 1700-luvun puolivälissä, jotn pukudraaman kulisseja perukkeineen ja kaikkineen saadaan mukaan.
Heti alkuun on todettava että mainitulle ajanjaksolle sijoittuvat elokuvat eivät oikein jaksa tätä katsojaa innostaa. Plunkett & Macleane lupailee veijaritarinaa vauhdilla joten tämän suhteen mielenkiintoakin löytyi. Parivaljakkoelokuvat ovat onnistuessaan mitä mukavinta seurattavaa. Tämän elokuvan ongelmaksi muodostuukin se että kyseessä onkin oikeastaan sekametelisoppa, joka ei oikein tiedä mitä sen pitäisi olla. On kevyttä veijarimeininkiä, romantiikkaa, huumoria ja rankempaa meininkiä, joka oikeastaan korostuukin lopun väkivaltaisessa verikylläisessä ratkaisussa. Siis kaikkea piisaa mutta ei niin onnisuneessa mielessä. Kaikkea vielä korostaa, jotenkin niin ällöttävällä nykykonemaisella otteella, toteutettu musiikki.
Plunkettin roolin vetävä Robert Carlyle kuuluu tämän katsojan suosikkkinäyttelijöihin. Hemmo on kyllä moni-ilmeinen ja omalaatuisen karisman omaava näyttelijä. Tässä tapauksessa yksi roolityö kaiken keskellä ei vaan vielä kanna kokonaisuutta ajatellen.
Plunkett & Macleane -elokuvan kantavaksi voimaksi pitäisi syntyä päähahmojen välinen kemia joka ei millään oikein pääse millään tasolla syntymään sellaiseksi että se jaksaisi innostaa. Kevyt sanailu on kyllä välillä ihan hilpeää seurattavaa, mutta miekkosten hyvinkin erilaiset lähtökohdat ja muunkinlainen erilaisuus olisi voinut olla enemmänkin ammennettavissa oleva voimavara koko pläjäystä ajatellen. Huumoria elokuvaan tuodaan myös veikeillä barokkihomoilla joiden neitimäisyys jaksaa aluksi ehkä huvittaa, mutta aiheen käyttöasteen huomioiden aihe tuntuu vitsinäkin liian kuluneelta.
Ei niin paha tapaus ole kuitenkaan kyseessä. Hyvinkin visuaalisesta pläjäyksestä on nimittäin kyse. Ohjaajana toimiikin itse Ridley Scottin poika, joka on luonnollisesti toisen ohjaajaihmeen Tony Scottin veljenpoika. Se sukulaissuhteista… Pläjäys ehkä yrittää liikaa olla universaali, kaikkea tarjoava, seikkailuelokuva. Se valitettavasti eksyy tyylilajien ikävään verkostoon, josta se selviää juuri rimaahipoen keskinkertaista parempana elokuvana.
