Dogville on ehdottomasti yksi niistä elokuvista, jotka pitäisi katsoa vielä ainakin toiseen kertaan, jotta niistä saisi kaiken irti. Lars von Trier on rytmittänyt elokuvan katsojaystävällisesti tiivistymään juoneltaan loppua kohti, jotta alkupuolella voi helpommin totuttautua elokuvan shokeeraavan minimalistisiin lavasteisiin. Elokuvan alku on jopa niin karua visuaalisesti ja sisällöllisesti, että itse mietin puolen tunnin katsomisen jälkeen, kuinka ihmeessä sitä jaksaa tällaista katsella kolme tuntia. Mutta kuin varkain elokuva ottikin tiukan otteen ja kolme tuntia oli kulunut loppujen lopuksi hurauksessa. Jäljelle jäi vain lukemattomia elämänsuuruisia kysymyksiä ja pöllähtänyt fiilis.
Nicole Kidman esittää korkeasäätyisen oloista naista, Gracea, joka gangstereiden takaa-ajamana eksyy syrjäiseen kylään, Dogvilleen ja tapaa nuorukaisen (Paul Bettany), joka suostuttelee pikkukylän asukkaat antamaan Gracelle turvapaikan kylästä. Grace, joka ei ole koskaan aikaisemmin elämässään tehnyt työtä ottaa turvapaikan kiitollisena vastaan. Vastapalvelukseksi Grace saa tehdä sekalaista työtä kaikille kylän asukkaille, ja saa jopa työstään pientä palkkaa. Aluksi kaikki tuntuu olevan hyvin ja kyläläiset ovat mukavan ?vieraskoreita? muukalaista kohtaan. Vähitellen alkaa kuitenkin harmaa arki ja kyläläisten, joiden elämä on muuttunut ratkaisevasti Gracen tulon jälkeen, halu koetella Gracea ja hyötyä hänestä, alkaa kasvaa.
Vaikka luulisi vastakkainasettelun muukalainen-paikalliset särmien hioutuvan ajan kanssa muukalaisen asetuttua yhteen paikallisten kanssa, tapahtuukin päinvastoin: vastakohdat kärjistyvät: muukalainen ja paikalliset peilaavat toisiaan ja reagoivat näkemäänsä ja kokemaansa. Elokuvan loppupuoli onkin äärimmilleen vietyä sadismia ja heikkohermoisimmat ehkä joutuvat poistumaan teatterista. (Näin kävi kuulemieni huhupuheiden mukaan itse pääosan esittäjälle Kidmanille!) Loppuratkaisu on todella yllättävä ja saattaa ärsyttääkin joitakin katsojia. Se sisältää oudon paljastuksen ja antaa katsojalle aihetta kyseenalaistaa jotkut siihen mennessä muodostamat asenteet elokuvan henkilöihin.
Näyttelijätyö on fantastista. Nicole Kidman ansaitsee ilman muuta uuden sulan hattuunsa ja uskallan väittää, että tämä roolisuoritus oli hänen töittensä parhaasta päästään -ehkä jopa paras. Kuvauksien rankkuus lienee tuottanut hänelle paljon kärsimystä, mutta se ei ollut turhaa. Lars von Trier todella keskittyi elokuvassa henkilöihin, eikä lavasteisiin. Lavasteetkin oli silti tarkasti mietitty. Teatterilavan näköinen musta alusta, joka toimi Dogvillenä (ja ainoana kuvauspaikkana) tuottaa lähes klaustrofobisia tuntemuksia ja lisää eristäytyneisyyden tuntua. Puuttuvat seinät ja ovet symboloivat kyläyhteisön tiiviyttä ja valkoiset liidulla piirretyt ääriviivat toimivat tehtävässään osoittaa, missä on kenenkin talo jne. Kaikki, mitä lavalle on varsinaisesti rakennettu, on ollut välttämätöntä näyttelemiseen. Sanotaankin, että von Trier yhdistää elokuvassaan teatteria ja kirjallisuutta. Kirjallisuutta siinä mielessä, että elokuva on jaettu yhdeksään lukuun ja prologiin. Lisäksi taustalla lukee kertoja (John Hurt).
Antonio Vivaldin musiikki lukujen väleissä on sydäntäraastavaa ja von Trieriltä nerokas valinta.
