Patrioottien patsastelua, Navy SEAL-machoilua, aseita (siis AK-47 on minimi), äijämeininkiä… ei muuta kuin liput liehumaan ja rintamalle. Mikään ei voita kunnon adrenaliinin täyttämää testosteronipläjäystä jos oikeat elementit ovat kohdallaan ja katsojan asenne vastaanottavan tietoinen aiheesta.
Eletään 90-luvun puolivälin, nykynuorisolle lähes esihistoriallista, aikaa. Komentokeskuksen uumenissa kokoonnutaan presidentin alaisuudessa. Pohjois-Korean mantereella tapahtuu kummia ja kolmannen maailman sodan uhka on lähempänä kuin siviilimaailma tietääkään. Ei se mitään, annetaan erikoisjoukoille hommaksi pieni sabotaasitehtävä niin eiköhän maailmanrauha saada taatua. Tietenkään kaikki ei sitten menekkään ihan suunnitelmien mukaan. Neljä huippusoturia jää pikkusähläyksen ansiosta nalkkiin vihollisen tantereelle…
On vaikea suhtautua elokuvaan joka kärsii kaikista mahdollisista heikkouksista. Jo erittelevä toimialojen haukkuminen tuntuu turhalta teolta joten antaa homman jäädä omaan arvoonsa. Alun nopea patrioottinen ala-asteen propagandaelokuvaa muistuttava intro Pohjois-Koreasta välitää välittömästi ikävän lupauksen mitä seuraava puolitoistatuntinen tulee tarjoamaan. Kidutuksen ei välttämättä tarvitsisi välittyä kotikatsomoon tällä tavalla, vaikka kuinka olisi kyse sodasta ja sen sadistisuudesta.
Melkein voisin pistää pääni pantiksi että kyseinen pläjäys on vain yksi epäonnistuneista pilottijaksoista, jotka pyritään hautaamaan mahdollisimman pian unholaan. Ettei homma nyt ihan mene harakoille pyritään tekele hyödyntämään DVD-markkinoilla mitä pikimmin kansan syvien rivien joukoissa. Hallelujaa sille ahaa-elämykselle että tämä C-luokan tekele on yhdistetty jo aiemmin kansaa “viihdyttäneeseen” pläjäykseen Vihollisen keskellä. Sotketaan dialogiin vain: “Behind the enemy lines”. Alkuteoskin jo aikoinaan kärsi pahasti omasta typeryydestänsä ja päänäyttelijänsä Chris “klyyvari” Owenin uskottavuudesta sotasankarina.
