Kun ruutuun pamahtaa heti alkuteksteissä neonvaloina vilkkuvat kirjaimet ja välittömästi sen jälkeen epätodellisissa väreissä kylpevä suurkaupunki, tietää mitä on luvassa: audiovisuaalista tykitystä. Mutta poikkeuksellisen älykästä sellaista: äärettömän hitaasta temposta, rönsyilevästä rakenteesta, mammuttimaisesta kestosta ja puhtaasta psykedeliasta huolimatta Enter the Void pitää katsojan otteessaan alusta loppuun.
Tarina kertoo Tokiossa asuvasta huumediileri Oscarista ja tämän prostituutioon ajautuneesta siskosta Lindasta. Kumpikaan ei ole erityisen ilahtunut sisaruksensa uravalinnasta, mutta jo pikkulapsena syntynyt poikkeuksellisen vahva läheisyys ja välittäminen pitävät kovia kokeneen kaksikon toistensa tukena edelleenkin. Juonellista ohuutta ja epäilemättä tietoista päätöstä olla tuomatta esiin selkeitä teemoja olisi helppo pitää heikkoutena, ja tietyssä mielessä ne sitä ovatkin. Toisaalta samaistuminen ja myötätunto inhimillisiä päähenkilöitä kohtaan on kuitenkin voimakasta, minkä ansiosta tarinan lohduttomuus koskettaa erittäin syvältä.
Perinteisemmässä elokuvakerronnassa keskiössä oleva juoni on Enter the Voidissa hylätty lähes täysin ja fokus on päähenkilön tuntemuksissa, vaikka niiden esiintuomisessa käytetäänkin runsaasti takaumia ja otteita meneillään olevista tapahtumista. Tämän perusteella elokuvan voi halutessaan toki tulkita symbolitasolla elämän suuria kysymyksiä tutkiskelevaksi kannanotoksi; surrealistisessa väriloistossaan täysin oman todellisuutensa omaava miljöö on juuri oikea huumetrippien ja henkisen pahoinvoinnin sävyttämälle matkalle kaltoinkohdellun ihmismielen haurauteen ja kuoleman lopullisuuden aiheuttamaan eksistentiaaliseen tuskaan.
Toisaalta rainan näkeminen puhtaasti audiovisuaaliseen loistoon perustuvana taideteoksena on myös perusteltua eikä heikennä sen arvoa lainkaan. Sinänsä vailla sisäänrakennettua teemaa tai sanomaakin oleva teos voi herättää katsojassa suuria tunteita ja ajatuksia ja kannustaa tätä pohdiskelemaan kokemaansa, mitä voidaankin pitää taiteen tärkeimpänä tehtävänä.
Enter the Voidin ulkoasu onkin huumaava: Tokion räikeät, tauotta loistavat neonvalot luovat alusta lähtien niin epätodellisen tunnelman, että kaikki tuntuu kelluvan vieraassa todellisuudessa kaukana normaalin kokemuspiirin ulkopuolella. Teknisesti toteutus on loistelias ja unenomaisesti ajelehtiva kamera tallentaa bisarrin maailman ei vain sen arvoisesti, vaan jopa tuoden teokseen uuden ulottuvuuden. Visuaalisen asun kanssa onnistuneesti samassa linjassa kulkee myös äänimaailma, ja kokemuksen viimeistelee joukko näyttäviä huumehourekuvaksia. Vain finaalin paikoin liian selkeästi pienoismalli- ja tietokone-efekteiksi erottuvat näkymät latistavat tunnelmaa.
Kuitenkin Enter the Void tuntuu kiehtovan ja mietityttävän vaikka väkisin ja viipyilee mielessä vielä kauan loputtuaankin. Tätä elokuvaa haluaa tutkia ja ymmärtää, vaikka joutuisikin ottamaan riskin turhan työn tekemisestä. Myöskään teoksen kiistatonta arvoa puhtaasti esteettisenä kokemuksena ei pidä ylenkatsoa – Enter the Void on kiistatta aivan uskomattoman kaunis ja ihmeellinen. Tätä joko vihaa tai rakastaa.
