Melody Time (suomeksi “Säveltuokio”) on Walt Disneyn toisen maailmansodan jälkeisen rahapulakauden viides ja toiseksi viimeinen “pakettielokuva”. Tämän elokuvan kohdalla nimitys on tosin hiukan halventava, sillä kyseessä on Fantasian (1942) ohella Disneyn paras itsenäisistä lyhytelokuvista koostuva antalogia-elokuva. Se on läheistä sukua muutamaa vuotta aiemmalle Make mine music (1946) -elokuvalle, mutta tällä kertaa taso on kaikin puolin korkeampi ja tasoerot jaksojen välillä reilusti kapeammat.
Elokuva koostuu seitsemästä itsenäisestä jaksosta, joista totuttuun tyyliin osa on juonellisia, osa vähemmän juonellisia animaatioiloitteluja. Once Upon a WinterTime on laulua kuvittava tarina kahdesta rakastuneesta pariskunnasta, kun taas Bumble Boogie on surrealistinen animaatio, jossa “musiikki” uhkaa mehiläispolon henkeä. Kansansadut Johnny Appleseedistä ja Pecos Billistä saavat omat pitkät jaksonsa. Myös Kolmen Caballeron Aku ja José näyttäytyvät musikaalisessa jaksossa Blame It on the Samba. Pienestä hinaajaveneestä kertova Little Toot muistuttaa Saludos Amigosin lentokonejaksoa. Mahtuupa joukkoon myös yksi runollisempi teos, vuodenaikojen vaihtelua puustossa Fantasian ja Bambin tyyliin kuvaava Trees.
Melody Timesta näkee selkeästi, että Disney oli palaamassa tasolleen. Siinä missä edellinen elokuva Pennitön ja suruton sisälsi kaksi perinteisempää piirroselokuvasovitusta kahdesta juonellisesta kertomuksesta, antoi Melody Time studion animaattoreille jälleen huomattavasti vapaammat kädet kehittää taidemuotoa eteenpäin. Tuloksena on visuaalisesti herkullinen kattaus eri tyylilajien lyhytanimaatioita, jotka muodostavat maittavan kokonaisuuden.
Elokuvasta on hankala poimia yksittäisiä huippuhetkiä, sillä niitä on paljon. On helppo kuvitella jokaisen löytävän siitä itseään miellyttäviä elementtejä. Olennaisempaa on kumminkin se, että elokuva tuntuu hyvältä myös kokonaisuutena. Harvemmin näin monta täysin erilaista jaksoa ilman selkeää yhdistävää tekijää kykenevät muodostamaan näin mielekkään lopputuloksen.
Tässä tärkein tekijä on elokuvan tunnelma, joka on kaiken kaikkiaan kiehtova. Vaikka elokuvassa on paljon huumoria, useissa jaksoissa on myös hieman surumielinen sävy. Tämän summaa parhaiten Johnny Appleseedin loppu, jossa omenapuita ikänsä kasvattanut Johnny huomaa maallisen vaelluksena päättyneen ja vaeltaa laulellen taivaallisiin omenatarhoihin puita kasvattamaan.
Tieto siitä, että Melody Time on Disneyn viimeinen antalogiaelokuva, antaa sille oman lisäsäväyksensä. Se on viimeinen kerta, kun studio antoi parhaille animaattoreilleen vapaat kädet kokeilla ja luoda uutta ilman pitkän juonielokuvan paineita. Lopputulos on kiehtova osoitus animaation monimuotoisuudesta taidemuotona ja Disneyn paluusta sen mestariksi.
Vertaus Fantasiaan on sikäli epäreilu, että kyseinen elokuva oli Disneyn historian suurin taiteellinen ja rahallinen satsaus, kun taas Melody Time on kaikesta huolimatta lamakauden vähäisin resurssein kasaan kursittu teos. Lisäksi on vaikea säilyttää uskottavuutensa, jos arvostaisi esimerkiksi Josén ja Akun sambanumeron kenenkään klassisen musiikin mestarin teosta kuvittavan huippuluokan animaation edelle.
Silti väitän, että satunnaiselle katsojalle ja eteenkin lapsikatsojille Melody Time on huomattavasti helpomminlähestyttävä ja vähintään yhtä mieleenjäävä tapaus. Joka tapauksessa sitä voi suositella lämpimästi kaikille animaatioelokuvan ystäville.
