Aina, kun puhutaan kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista, ja pelottavimmista filmeistä ikinä, joku mainitsee Evil Deadin. Evil Dead on klassikko, joka on onnistunut pelottamaan ihmisiä jo kahdeksankymmentäluvun alusta lähtien (suomalaiset tosin tulevat jälkijunassa, kiellettiinhän tämäkin filmi meillä aikanaan viemästä nuorisomme yöunia), näyttämään tien yhä uusille ja uusille vastaaville, hurmeentäytteisille zombiemätöille ja nostamaan ohjaajansa Sam Raimin kuuluisuuteen ja maineeseen. Jatko-osiakin filmille on siunaantunut muutama kipale, ja kun itse Stephen Kingkin kerran on mennyt väittämään pätkää kaikkien aikojen karmivimmaksi, niin päätin minäkin sitten investoida vähistä varoistani muutaman euron ja päästää pahuuden voimat valloilleen. Eikun…
Kannattihan se, sillä Sam Raimi on onnistunut vääntämään nollabudjetilla kasaan erittäin viihdyttävän tuotoksen. Kameratyöskentely on suorastaan loistavaa, pläjäys ei junnaa paikallaan ja splatterefektit ovat komeita, joten mikäs tässä on katsellessa. Miinusta voisi tietenkin pistää ropisemaan vaikkapa näyttelijöiden surkeudesta, mutta jätetään antamatta, sillä ainoa, jolla on hieman isompi osa, on Bruce Campbell, joka tietää olevansa huono, ja on tämän avulla onnistunut luomaan itselleen hyvin ansaittua kulttimainetta, ja vetää homman niin pahasti yli, että ei ärsytä ollenkaan, vaan oikeastaan päinvastoin.
“Pelottava” ei silti todellakaan ole ensimmäinen adjektiivi, joka minun mieleeni tulee, jos pyydetään kuvailemaan Evil Deadia jotenkin. Splatterjutut eivät oikeastaan koskaan ole erikoisemmin aiheuttaneet väristyksiä meikäläiselle, verenroiskeessa ja jatkuvassa goressa kun ei oikeastaan ole mitään jännittävää tai pelottavaa mielestäni, mutta jos jotakuta pyörryttää tuo elämännesteen näkeminen, niin aivan varmasti rupeaa pikkaisen huippaamaan Kauhun riivaamia katsellessa. Rujoja zombeja, verta ja irtoraajoja vyörytetään katsojan silmille sellaista tahtia, että Bad Tastellakin on vaikeuksia pysyä tahdissa.
Mutta siinä, missä Bad Taste on puhdas komedia, Evil Dead on astetta totisempi teos. Mukana on oikeaakin kauhua, mutta Raimi on silti lähtenyt liikkeelle kieli poskessa-asenteella, ja hyvä niin. Kyseessä on siis erittäin viihdyttävä, satiirin aineksia omaava kauhusplatter, joka käy mallikkaasti läpi suurimman osan kauhuelokuvan kliseistä, ja loi mallikkaasti muutaman lisää. Suosittelen kaikille elokuvaharrastajille jo ihan sen takia, että kyseessä on merkkiteos, joka täytyy nähdä. Mainittakoon nyt vielä se, että pätkä loppuu kuin seinään, joten jatko-osat pitää myös katsastaa. Pahus.
