Flightplan kertoo Kylesta(Foster), joka lentää kuusivuotiaan tyttärensä kanssa Berliinistä Yhdysvaltoihin. Koneen ruumaan pakataan mukaan myös Kylen kuollut mies. Alkupuoli huokuu hiljaista ja hyvällä maulla toteutettua haikeutta.
Suurin osa tapahtumista sijoittuu lentokoneeseen. Eikä ihan mihin tahansa kapistukseen, vaan majesteettiseen, kaksikerroksiseen teknologian ja suunnittelun lentävään luksustuotteeseen, jollaisessa jokainen ns. tavallisella koneella joskus lentänyt mielellään matkustaisi ainakin kerran elämässään. Vaikka en ole ikinä ollut mitenkään erityisen kiinnostunut lentokoneista, teki Flightplanin kuvaus minuun vaikutuksen.
Juonesta vain sen verran että koneessa tapahtuu jotakin, joka saa Kylen suunniltaan; hänen tytärtään ei löydy kerrassaan mistään. Itse muistan Fosterin Jodien erityisesti mainiosta Panic Roomista, ja nyt hän yltää aivan yhtä herkulliseen roolisuoritukseen tuodessaan esiin puolihysteerisen äidin ahdistusta. Tytär sinänsä jää tarkoituksella varsin irralliseksi hahmoksi luoden vastakohtaisuutta Fosterin ilmentämälle pettämättömälle äidinrakkaudelle.
Juoni ei ole liian ennalta-arvattava ja muutaman kerran katsojaa onnistutaan oikeasti naruttamaan suuntaan jos toiseenkin. Ns. turvamies Carson(Sarsgaard)luo tosin omat odotuksensa ja nehän lunastetaan. Välillä katsojan tekee melkein mieli hävetä hätäisiä päätelmiään jotka eivät missään tapauksessa sopisi kuvioon tai ajan henkeen. Koneen kapteeni(Bean) on juuri niin äärivastuullinen ja suoraselkäinen ryppyotsa että pahaa melkein tekee. Hänen ja Kylen keskustelut eivät nekään edusta mitään dialogin riemuvoittoa ja saavat menon tuntumaan paikoitellen joltakin hienhajuiselta sarjalta vaikka muuten liikutaankin tyylikkäillä vesillä. Jopa klassiseen loppuryntäilyyn on saatu tavallista enemmän syvyyttä.
Flightplan on kieltämättä komeimpia elokuvia vähään aikaan, onneksi ilman tehostemässäilyä. Muutamat vaikeasti rajattavat pätkät edustavat ehdotonta eliittiä ja kantaahan tämä kokonaisuutenakin kiitettävästi.
nimimerkki: Organismi
