Hyvä poika on ohjaaja (ja käsikirjoittaja) Zaida Bergrothin toinen pitkä elokuva. On ilahduttavaa todeta, että se on hänen esikoistaan sujuvampi. Tähän vaikuttanee se, ettei Hyvän pojan takana ole historiaa kehuttuna teatterinäytelmänä. Se ei ole adaptaatio, vaan alusta alkaen elokuvaksi tarkoitettu ja tehty tarina.
On mahdollista katsoa Hyvä poika läpi perheen sisäisiä suhteita ruotivana, selittelemättömyydessään hyvin suoraviivaisena draamana. Siis vähän kuin Kissa kuumalla katolla- (1958) tai Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966) -klassikot. Mutta Hyvä poika ei ole suoraviivainen ja yksinkertainen tapaus, kuten eivät ole nämä klassikotkaan. Se käy ilmi leffan alussa olevasta kohtauksesta, jossa näyttelijätärdiiva ja äiti Leila Manner (Knihtilä) sytyttää huvilansa takkaan tulen ja kuulee piipussa pesivien lintujen äänet. Hän kutsuu teini-ikäisen Ilmari-poikansa (Niittymäki) luokseen ja yrittää pikaisesti ratkaista, mitä lintuparoille voisi tehdä. Lintu on sielun symboli, tuli merkitsee uskon tai viattomuuden koettelua. Äiti esittää koko ajan omaa suurta näytelmäänsä, poika jumaloi häntä liki oidipaalisesti. (Liki siksi, ettei poika kuitenkaan himoitse äitiään lihallisesti.) Kun he uhraavat linnut teeskentelyn ja kieroutuneisuuden lyödessä kättä, katsoja voi jo aavistella, mitä muuta on tulossa.
Zaida Bergrothin ja leikkaaja-käsikirjoittaja Jan Forsströmin käsikirjoitus vilisee viitteitä, joita klassiseen taiteeseen perehtyneet pystyvät tunnistamaan unissaankin. Siinä mielessä se on tylsä elokuva katsojalle, joka edustaa esim. runoilija Timo Hännikäisen karvat pystyyn nostanutta symbolilukutaidotonta kansalaista. Jos esimerkiksi kuulla ja auringolla ei ole tietääksesi muuta tehtävää elokuvissa kuin ilmaista vuorokaudenaikaa, olet ikävä kyllä Hyvää poikaa katsoessasi puoliksi sokea. Leffaan voi valmistautua tutkimalla etukäteen, mitä symbolimerkitystä on esimerkiksi Ilmarin pikkuveljen, Unton (Julin), kuvaamilla sudenkorennoilla, viinillä ja leivällä, oliiveilla, puutarhalla ja köydellä. Elokuvan hahmot ovat melkein jokainen sekä hyviä että pahoja. Tällainen moniulotteisuus tekee myös heistä kiehtovia. Ilmari, hyvä poika itse, on kaikin puolin melkein samanlainen kultapoika kuin Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä -elokuvan (1948) Nokia-poju. Martti Katajiston suuria silmiä ei tulenliekin tavoin hyvänä renkinä toimivalla Ilmarilla ole, mutta muuten ollaan lähellä.
Jos kaikki Hyvän pojan hahmot olisivat yhtä monisyisiä, se voisi olla vielä antoisampi kokonaisuus. Nyt lopputulos tuntuu siltä kuin osa hahmoista olisi jäänyt kehittelyssä puolitiehen. Esimerkiksi Eero Ahon tulkitsema Aimo on hämmentävän hyvä toisen posken kääntäjä, mutta ei muuta. Eetu Julinin Unto taas jää Leila-äidin ja Ilmarin pyörityksessä orvoksi nappulaksi. Unton puuhat, joita kuitenkin seurataan pitkä tovi, eivät liimaudu kunnolla yhteen sen kanssa, mitä elokuvan aikuisemmat hahmot tekevät. Anu Keräsen maanläheisissä väreissä kylpevissä kuvissa Unto liikkuu poikana ilman varista. Kuvaus ja lavastus ovat sinänsä kuitenkin onnistuneita, sillä niissä näkyy suomalaisen kesäpäivän lumoava kauneus. Se humalluttaa kuin makea viini – sekä elokuvan hahmot että katsojat.
Melkein tekisi mieleni taputella Hyvää poikaa päähän. Sen näyttelijöiden luonteva tapa tulkita roolejaan, helmeilevä musiikki ja visuaalinen ilme ansaitsevat vain kiitosta. Elokuvassa on kuitenkin sen verran löysää ja varman päälle pelaamista kerronnallisesti, ettei sitä voi kehua kuin korkeintaan M:n oppilaaksi. Varsin hyvä sekin.
