Tappaminen. Yhtä luonnollista kuin syöminen, juominen tai mikä tahansa muu aktiviteetti, harrastus muiden joukossa. Liekö ihmiskunta koskaan panostanut mihinkään muuhun yhtä paljon kuin tappamiseen tai pelkästään tuskan tuottamiseen toiselle kanssaeläjälle. Ihme kyllä, harvassa ovat ihmiset, jotka pitävät tätä tuskan tuottamista itseisarvona, mutta heitäkin löytyy.
On kulunut muutama kuukausi House of 1000 Corpsesin tapahtumista ja Fireflyn perheen elämä on jatkunut tavanomaisella linjallaan. Kuolemaa, kuolemaa, nekrofiliaa ja kuolemaa. Valitettavaa onkin heidän kannaltaan paikallisen sheriffi Wydellin(William Forsythe) ratsia Fireflyn maatilalle, minkä aikana Rufus-veli saa surmansa ja Mother Firefly(Leslie Easterbook) vangitaan, mutta Otis(Bill Moseley) ja Baby(Sheri Moon) pääsevät pakoon. Kaksikko käy päämärättömälle, veren, suolenpätkien ja yleisen inhottavuuden täyttämälle matkalle Fireflyn suvun patriarkan, Kapteeni Spauldingin(Sid Haig) kanssa.
Sarjamurhaajat ovat aina kiehtoneet ihmisiä, jos eivät tekojensa puolesta, niin ainakin sen takia, että mikä itse asiassa saa ihmisen tappamaan näin häpeämättömästi, vain pelkästään siitä kumpuavan ilon takia. Fireflyn perhe onkin kuin leikekirja, irtonaisista osista koottu – kuten Ed Geinin kuuluisa naisasu – kollaasi sarjamurhaajista. Rob Zombie on taustatyönsä tehnyt, mutta verrattuna edellisosaan, joka oli iloisen ylilyövää leikittelyä väkivallan ja satanismin kanssa, Devil’s Rejects on yllättävän lämmin ja sympaattinen katsaus Fireflyn perheeseen. Ei tietenkään termien klassisessa merkityksessä. He kykenevät edelleen mitä vastenmielisimpiin tekoihin, hyvänä esimerkkinä mainittakoon koko perheen sadistisimman jäsenen, Otisin päähänpisto kasvojen nylkemisestä. Kaiken lisäksi hän pukee toisen ihmisen näihin nahkoihin, mutta vain pari minuuttia myöhemmin Fireflyt istuvat rauhallisesti autossa, heittäen huulta ja saavat katsojankin hymyilemään tai hekottamaan. Useammin kuin kerran.
Valehtelisin, jos väittäisin etten tuntenut leffan aikana jonkinlaista sympatiaa tuota amerikkalaisperhettä kohtaan. Eivät he niin pahoja ole. Kookas Sid Haig varsinkin on kuin vaari, leikikäs isoisä, jonka mielipuuhat sattuvat nyt vain rikkomaan Jumalan peruskäskyjä. Loppukohtauksessa soiva Lynyrdin Skynyrdin kitarailotulitus, Free Bird tiivistää sen oikeastaan parhaiten. 2000-luvun ihmiselle on hakattu esikoulusta lähtien päähän, että hän voi olla aivan mitä tahansa tahtoo ja Fireflyn perhe on juuri sitä mitä tahtoo. Heillä ei ole mitään kliseistä syytä tappamiselle: paholainen ei puhu heille, he eivät tee sitä kostaakseen kellekään vaan he ovat löytäneet oman juttunsa ja toteuttavat sitä. Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista tämä juttu on todennäköisesti kaikkein hankalin, mutta se paatos millä Fireflyn perhe murhaa ja kiduttaa on kieroutuneella tavalla vapauttavaa ja viihdyttävää katsottavaa.
