Hippiaika oli olemassa aikansa ja sen aikana perustettiin vaihtoehtoisille elämäntavoille perustuvia kommuuneja. Niiden onnistumisaste vaihteli, mutta yhtä sellaista johti Charles Manson (Jeremy Davies), uskomattoman karismaattinen persoona. Lisäksi hän on oli uskomattoman taidokas manipulaattori ja täydellisen irrallaan todellisuudesta. Hänen ‘perheensä’ verilöylyjen näkyvin uhri oli Sharon Tate (Whitney Dylan), mutta ei suinkaan eikä ensimmäinen. Joka tapauksessa murhat selvisivät ja valitettavasti Linda Kasabian (Clea DuVall) omasi tarpeeksi vahvan persoonallisuuden ja pystyi todistamaan häntä vastaan rikoksista joita hän itse oli tekemässä Mansonin tahdosta. Syyttäjä Vincent Bugliosi (Bruno Kirby) oli menestyksekäs, sillä kulttijohtaja Charles Manson on yhä vankilassa, mutta hän ei pystynyt ymmärtämään tämän motiiveja – jos niitä nyt olikaan.
John Gray ohjaa ja on myös sovittanut tekstin Vincent Bugliosin kirjasta joka juurikin kertoo Mansonin jutusta. Faktapitoisuus on siis melkoisen korkea ja lisäksi on sanottava että raa’an väkivallan suhteen ei säästellä. Raa’at murhat ja niiden inhottavat jälkiseuraukset näytetään kaunistelematta ja mässäilemättä. Lähes analyyttinen kerronta seuraa Mansonia, poliisitutkijoita ja oikeudenkäynnin käynnistyttyä myös syyttäjää, mutta koko ajan keskipisteessä on Mansonin itsensä mysteeri, joskin mukana on myös symboliikkaa ja ihmisdraamaa. Mansonin henkilöhistoriaa ei käsitellä yhtään ja se olisikin tarpeetonta, sillä tarkoitus on kuvata juurikin Mansonin ‘perheen’ tekemiä murhia. Tai ainakin niitä todistetusti heidän tekemiä murhia, sillä niitä voi olla enemmän.
Bruno Kirby tarjoaa ulkopuolisen näkökannan itsepintaisena syyttäjänä joka paitsi tekee työnsä myös haluaa ymmärtää miten ilmiselvästi älykkäät ihmiset pystyvät tekemään niin hirvittäviä rikoksia ja omaksumaan niin tekopyhän ajattelutavan. Clea DuVall on myös toimiva jutun merkittävimmäksi todistajaksi osoittautuvana Lindana ja Marguerite Moreau on suorastaan hyytävä Mansonin murhaajattarena, joka ei kylläkään ole niin ovela kuin kerskuu olevansa. Itse asiassa se pätee koko ‘perheen’ tekosiin enemmän kuin hyvin, sillä raakuus ei ole taidokkuutta. Nämä hyvät suoritukset ovat kylläkin sivunäytöksiä pääesitykseen jonka toteutus on nähtävä.
Jeremy Davies on loistava pääroolissaan. Hän esittää Mansonin maanisena, teatraalisena, egoistisena ja suorastaan hypnoottisen karismaattisena. Tämä on myös pähkähullu ja täysin omassa valtatripissään. Lyhyesti sanoen katsojalle joka tietää tapahtumista hän on puhtaasti itsekeskeinen, inottava, pelottava ja ennen kaikkea mystinen hirviö.
Ilman pääroolin hiljentävää voimakkuutta lopputulos olisi huomattavasti heikompi, mutta joka tapauksessa [I]Helter Skelter[/I] on kiihkoton ja hyvin toteutettu kuvaus raa’oista rikoksista ja pähkähullusta manipulaattorista joka sai ne tapahtumaan syistä joita vain arvailla.
