Tsekkoslovakialainen uusi aalto käytännössä eli ja kukoisti vapautta haikailevan nuorison ahdistuksesta tukahduttavaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan. Evald Schormin debyytti Arkipäivän rohkeutta onkin sikäli varsin mielenkiintoinen yksilö genressään, että siinä perustavanlaatuinen asetelma on käännetty jo lähtökohtaisesti ylösalaisin ja keskiluokkaisen nuorison sijaan ahdistuksensa kanssa painiskeleekin tällä kertaa vanhoillinen kommunisti, jolle 60-luvun lyhyt vapaampi välivaihe edustaa pahempaakin painajaista.
Schormin elokuvan valveutunut kommunisti on nimeltään Jarda Lukás, entinen pioneeri ja kommunistisen puolueen vannoutunut kannattaja, joka nuoruudessaan onnistui haalimaan huomattavaa vaikutusvaltaa ja nimeä poliittisissa piireissä. Stalinin kuoltua ja poliittisen suojasään alettua nuoren miehen ihannoimista stalinistisista ihanteista on kuitenkin tullut pilkan ja leikinlaskun aihe sekä tämän aiemmista saavutuksista suoranainen taakka, onpa sopeutumiskyvytön nuori mestari itsekin alentunut vanhasta palkkiovirastaan silkaksi metallityöläiseksi uusista virtauksista nauttivan rahvaan sekaan. Ilmeisesti päähenkilön tuskailu on samalla vertauskuva vanhan kommunistihallinnon pyristelystä pysyäkseen vallassa alati muuttuvassa maailmassa.
Ei ehkä kovin yllättävänä käänteenä tekoaikanaan provokatiivinen Arkipäivän rohkeutta herätti valtavasti närää paremmissa piireissä ja Tsekkoslovakian silloinen valtionpäämieskin joutui lopulta ottamaan tähän julkisesti kantaa. Varsinaista ensi-iltaansa tämä sai aikoinaan odottaa kotimaassaankin vuoden päivät.
Olen huomannut netin arvostelusivustojen kommentteja lukiessa yleisön jakaantuvan tämä kohdalla hyvin voimakkaasti joko puolesta tai vastaan, enkä itsekään pääse kehumaan juuri pitäväni tällaisesta rainasta. Selvästi tekijät ovat tässä lähteneet hakemaan suoria vaikutteita brittiläisestä “tiskipöytärealismista”, jonka nimi jo ehkä antaa vihiä tyylilajin pahimmillaan kalseasta toteutuksesta. Arkipäivän rohkeudessakin on muutamia todella nättejä kamera-ajoja ja yksittäisiä hienoja kuvia, mutta enimmäkseen kyseessä on hyvin laimea ja suoraan sanottuna ruma elokuva.
Kuinka sitä toivoisikaan, että Schormin debyytissä olisi edes jotain ironista lähtökohtaansa aatteellisempaa tai järjellisempää sanottavaa tai edes kaksista kiinnostavaa draamaa, mutta omaan makuuni tässä ei oikein ollut niistä mitään. Ilmeisesti tietty äärimmäisen karu ja kylmä realistisuus on ulotettu tällä kertaa jo niin pitkälle ettei koko rainassa juuri tunnu enää olevan mitään mistä tarttua kiinni, mistä puhua tai mistä kirjoittaa. Arkipäivän rohkeutta ei siis selvästikään ole tehty minua varten.
