Rakkaaseen kotomaahamme mahtuu jos jonkinlaista pientä ja ihmeellistä elokuvan(kin) saralla, kunhan viitsii vain nähdä vähän vaivaa sen kaivelemiseen. Jack Witikan Nukkekauppias ja kaunis Lilith lienee joskus ohimennen osunut omiinkin silmiini, sillä muistan lukeneeni sen peruspremissistä, mutta silti yllätyin miten rohkea ja rajoja rikkova se yrittää meikäläisessä mittakaavassa olla. Kyseessähän ei nimittäin ole pelkästään satuleffoista ammentava draama, vaan myös aikansa maailmanpoliittisesta ilmapiiristä ammentava dystopiakuvaus – yksi harvoista lajissaan Suomessa, etenkin 50-luvun alun sellaisessa.
Tarina perustuu Walentin Chorellin ruotsalaiseen radiokuunnelmaan, jossa eletään kuvitteellisessa dystooppisessa valtiossa, jossa mielikuvituksen kaltaiset turhuudet on kielletty ja valtio sääntelee kaikkea lusikan oikeasta käyttöasennosta lähtien. Paikallinen kenraali (Tauno Palo) iskee silmänsä Martti Katajiston esittämään nukkekauppiaansa, jonka tämä epäilee kätkevän pommeja tuotostensa sisään. Nukkekauppias itse on iskenyt silmänsä kauniiseen Lilithiin, kenraalin rakastajattareen, joten kolmiodraama on valmis.
Sanotaan nyt suoraan, etten välittänyt itse tarinasta tai hahmoista tuon taivaallista. Tai siis, onhan se nyt ihan kiva että suomalaisetkin tekevät välillä tällaisia vähän rohkeampia leffoja, mutta kun hahmot ovat kauttaaltaan paperiakin ohuempia eikä näiden touhuista jaksa oikeasti kiinnostua alun jälkeen ollenkaan. Martti Katajisto on komea mies ainakin naisväelle katsella, mutta miehisempään makuun miekkosen hahmo tarinoineen on vain aivan liian lapsellinen – lopun pölhö kliimaksi onnistuu pelkästään alleviivaamaan jälkimmäistä.
Omasta puolestani Witikan vision oikeasti positiiviset puolet pystyy tiivistämään helposti muutamaan lyhyeeseen virkkeeseen: valaistus- ja kuvauspuoli on parhaimmillaan selvästi ammentanut tekoaikaan muodikkaista film noireista ja vanhoista saksalaisista trillereistä, minkä lisäksi keskivaiheilla tuleva omalaatuinen surrealistinen tanssikohtaus on ainutlaatuisuudessaan vähintäänkin näkemisen arvoista tekoa. Itse elokuvasta en kokonaisuutena menisi sanomaan samaa, mutta makunsa kai kullakin.
