Kahdeksantoista tuntia ennen kuin Dreamcatcher-DVD sujahtaa soittimeen Arsi T. Elokolikko laskee Stephen Kingin samaisen elokuvan pohjateoksen eli Unensieppaaja-kirjan pöydälle ja puhahtaa tyytyväisenä “Siinäpä vasta Science fiction –teos! Tämä täytyy nähdä leffaversiona”. Entäpä minkämoinen mahtoi olla fiilis kaksi tuntia levyn soittimeen menon jälkeen? Siitä seuraavassa.
Dreamcatcher tunnetusti on Kingin ensimmäinen kirja sitten vuoden 1999 vakavan auto-onnettomuuden. Niinpä siitä heijastuu kipeitä fiiliksiä, jotka kuoleman porteille vienyt kolari ja lonkan pirstoutuminen aiheuttivat. Elokuvateollisuus tarttui kauhun kuninkaaksi tituleeratun kirjailijan massiiviseen alien-työhön kuin Paskanäätä ihmislihaan (eipä siitä vertauskuvasta vielä sen enempää). Innokkaasti siis.
Yksi kirjasta heränneitä keskeisiä fiiliksiä oli, että se on aivan liian massiivinen ja hullulla tavalla mahtava, jotta siitä koskaan voitaisiin onnistua tekemään onnistunutta elokuvaa. Ja vaikka elokuvan kestosta yli kolme neljännestä viekin katsojan suupielet nautinnolliseen hymyyn ja mielen jännityksen maille, niin loppu… miten tämän sanoiksi pukisi… se on… se on täynnä ällöisänmaallisia käänteitä ja Hollymaneereita! Asian voisi tiivistää Kingin lapsenomaista lämpöä säteilevän Beaver-hahmon vakiokommenteilla: Pussaa mua pyllyyn ja Fuck me Freddy! Lopun surkeissa käänteissä ei ole yhtään enempää kuin noissa höpsöissä kiukkua aistivissa lausahduksissa.
Unensieppaaja kertoo neljästä kaveruksesta, joita parinkymmenen vuoden takaiset yllätykselliset tapahtumat yhdistävät. Yksi käänne elämässä tutustuttaa heidät poikasina kehitysvammaiseen Dudditsiin, jonka hellyttävän ulkokuoren alla piilee yllättäviä voimia. Se päivä muuttaa kaiken ja tekee Henrystä, Jonesysta, Petestä ja Beaverista paitsi todella läheisiä, myös muista ihmisistä poikkeavia. Toinen pieni käänne rakkaalla “Seinänreiän” mökillä myrskyisenä talvipäivänä vaikuttaa koko ihmiskunnan tulevaisuuteen.
King on erittäin taitava luomaan ystävyyden siteitä ihmishahmojensa välille, ja sama ominaisuus näyttelee pääosaa myös filmatisoinnin takana piilevässä kirjasessa. Mieleen tulee pakostakin mainio Stand by me. Elokuva ei samassa täysin onnistu, vaan tiivistäessään valloittavia tapahtumia muka shokeeraaviksi käänteiksi, se hukkaa tarinan punaisen langan. Voisi jopa sanoa, että se kadottaa samaisen Linjan, jota sankarimme epätoivoisesti seuraavat. Vastaavasti valkokangasfunktion myötä tarinan hulluutta lähentelevä kyky pomppia kerrontatyylistä toiseen ja ihmismielestä hyiseen todellisuuteen katoaa. Ja se on sääli. Todella iso sääli.
Näyttelijätyö yllättää positiivisesti. Niin kauan kuin stoori malttaa pysyä tutuilla urilla, pääosia vetävän miesnelikon välillä tuntuu olevan oikeaa lämpöä ja ystävyyttä. Sitten kuvaan astuvat Alien-leffojen kustannuksella mässäilevät efektit, ja kaikki rakennettu kelpaa korkeintaan vessapaperiksi. Jos siksikään. Kingin kynäilemät ulkoavaruudet Paskanäädät ja uhrien haiskahtavat pierut toimivat/naurattavat ehkä hieman, mutta eipä niitä enää leffan nähtyään voi huimiksi väittää. Syyttävä sormi osoittaa lähinnä tuotantotiimin suuntaan.
Perusvarma Jason Lee tekee pienen, mutta hienon roolin porukan huumorimiehenä ja naama irvessä hammastikkuja jyrsiessään osoittaa muuntautumiskykynsä. Myös vaatimattomamman uran tehnyt punapää Damien Lewis onnistuu tuoman oman juttunsa Jonesy-hahmoon, joka selkeästi on stoorin päähenkilö Kingin elämää mukailevine käänteineen. Timothy Olymphant jää pääosin käsikirjoituksen vuoksi sivuhenkilöksi, vaikka Pete Moore –hahmossa olisi aineksia vaikka mihin. Elokuvan komistukseksi hankittu Thomas Jane onnistuu olemaan niin ristiriitainen aina vakavan mainosilmeensä kanssa, että eipä häntä tohdi juuri kehua. Tosin onhan se hienoa, että hädänkään hetkellä sankaripsykologimme katse ei värähdä. Entäpä sitten elokuvan suurin nimi, mielipuolta solttu Abe Curtisia näyttelevä Morgan Freeman? Vastaus kuuluu: Voi Morgan, niin hieno ura, niin pökkelö rooli, paljonko sait edes rahaa?
Dreamcatcherista jäävä päällimmäinen tunne on se yleisimmin todettu “paska toteutus upealla kirjalla”. Päivä päivältä sitä ymmärtää vanhan kliseisyyttä lähentelevän “suurin osa King-valkokangaskäännöksistä on ureaa” –kommentin paremmin. Tuottajat eivät ole uskaltaneet ottaa minkäänmoista riskiä, vaan kiinnostavasta aiheesta on kyhätty kaikille jotakin (jotakin = todella vähän) tarjoava puoliväsynyt & efektivoittoinen taistelu. Kukapa koskaan hyvin kirjoitetuista henkilöistä tai toimivasta loppukliimaksista piittaisi?
Shyamalanin Signsiä tai Donnie Darkoa diganneet varmasti katsovat Dreamcatcherin kertaalleen ihan vaan kokemuksena. Ja onhan molempiin leffoihin olemassa pienehkö linkkikin: säveltäjäguru James Newton Howard vastaa niin Signsin kuin DC:n toimivista themeistä ja efektipuolelta löytyy puolestaan yhteys Donnieen. Itse laadun puolesta jäädään harmittavan kauas näistä saman genren teoksista.
Unensieppaaja on tavallaan juuri sitä mitä elokuvan pitää olla: tiivis, vauhdikas omaa genreään tukeva paketti. Mutta on suuri virhe tiivistää oleelliset osat tarinasta ulos ja kuvitella yleisön nielevän lopun sarjatuliureasyöttöä noin vain. 560 sivua jännityksentäyteistä kirjaa saa PALJON isommat suositukset kuin ohjaaja Kasdanin halvahko ja maaliviivalle hyytyvä näkemys. Niin, että Fuck me Freddy! + 2.5 pointsia mystisen Herra Harmaan kätöseen.
