Kauhukakaran toiseksi viimeinen otos on lähikuva suurikokoisen ruskean sian kiveksistä. Analysoikaamme tätä hetken. Pitääkö minun kertoa elokuvasta enää mitään, kun tiedätte sen loppuvan lähikuvaan sian palleista? Aiotko katsoa sitä, kun tiedät sen upean lopetuskuvan? Vaikka joku voisi syyttääkin minua puhtaasti naurattamisyrityksestä kiveskeskustelun virittämisellä, sanoisin että kyseinen otos kuvaa aika täydellisesti koko elokuvaa. Lähikuvia irvokkaista asioista. Ehdottomasti irvokkain Kauhukakarassa nähdyistä asioista on John Ritterin erästä tiettyä pedofiilistä karhua muistuttavat pullamössöiset kasvot, kun taas irvokkain lähikuva äänellisesti on yksi lukuisista Gilbert Gottfriedin kasvoista koostetuista kuvista. Gilbert on ainutlaatuinen mies. Hänen äänensä on niin kimeä ja oksettava, että se nousee täysin uudelle laatutasolle. Se nousee groteskiuden yläpuolelle ja saavuttaa lähes enkelimäisen soundin naismaisella, hirvittävällä kirkunalla. Ikävä kyllä saamme nauttia tästä luonnonihmeestä vain kolmessa kohtauksessa, sillä elokuvassa on juonikin.
Ahh, Kauhukakaran juoni. Mitä ihastuttavaa roskaa oletkaan. Kuten nimestä saattaa päätellä, on elokuvassa lapsi, joka on itse antikristus. Lapsi pahoinpitelee ja kaltoinkohtelee kymmeniä ihmisiä ja suunnattomia määriä materiaa kautta elämänsä, kunnes lopulta passitetaan nunnien johtamaan orpokotiin. Sehän ei Michael Oliverin esittämää Junioria hidasta, vaan poika terrorisoi nunnia kunnes Michael Ritterin esittämä typerä isähahmo tulee Amy Yasbeckin esittämän äitihahmon kanssa hakemaan lapsen pois orpokodista. Yhdessä elokuvan ensimmäisistä kohtauskista saamme tietää, että Yasbeckin esittämä nainen ei voi saada lapsia, koska kuten arvon hedelmöityslääkäri selostaa, “Vihreä osanne on ruskea.” Kiitos tiedosta, tohtori, olette hyvin asiantunteva mies. Kun Junior pääsee uusien adoptiovanhempiensa kotiin, hän tuhoaa kaiken ja yrittää parhaansa mukaan murhata jokaisen vastaantulevan ihmisen.
Ja tämä kaikki on komediaa. Kauhukakarassa pahinta on, että jokainen sitä tehnyt ihminen on nähnyt sen komediana. Ei ehkä hauskana sellaisena, mutta ehdottomasti lapsille suunnattuna kohellushuumorina. Yhdysvaltain elokuvatarkastamo on todennut sen lapsille sopivaksi. Ja silti tämä ei ole mitenkään lapsille sopivaa. Eikä siinä mitään. Minusta on vain hauskaa, jos lapsille suunnattu komedia onkin aikuisille hauska. Mutta Kauhukakara ei ole hauska. Minusta ei ole hauskaa katsoa, miten vakavista persoonallisuushäiriöistä kärsivä seitsemänvuotias lapsi juoksee baseball-kentällä maila kädessä lyöden jokaista vastaantulevaa pikkulasta sillä useita kertoja. Minusta ei ole hauskaa katsoa, miten pikkulapsi ihailee Seinfeldin Kramerin esittämää kymmeniä ihmisiä murhannutta sarjamurhaajaa jonka teemamusiikkina soi aina hilpeä hanurilla tehty rallatus. Jos sinä naurat tällaiselle huumorille, olet perseestä. Kyllä, väitän vakaasti, että Kauhukakaran “huumori” on täydellinen, ihmisen epätoivoon ajava esimerkki siitä, miten surullinen nyky-yhteiskuntamme on. Nauretaan, kun pikkulapsi potkaisee kissaa vatsaan ja se lentää isoisän naamalle ja isoisä kaatuu alas portaita murtaen niskansa. Nauretaan niin helvetisti. Naurakaa, ihmiset. Naurakaa. Syökää pihviänne ja valitkaa elämä. Nauttikaa Adam Sandlerin huumorista ja Dome Karukosken karusta realismista. Paetkaa maailmaa oman paskuutenne taakse.
Miksi kukaan siis haluaisi katsoa Kauhukakaran? Jos haluat koetella itseäsi äärimmäisin tavoin, jätä kotikutoinen Duudsonisettisi nurkkaan ja kärsi tämän elokuvan läpi. Problem Child on absoluuttinen moraalitesti. Jos olet lopussa elossa ja surullinen siitä, voit todeta olevasi yhä elävien kirjoissa. Jos naurat ja hihität kautta elokuvan, on jo liian myöhäistä.
