Kiitettävän kaunista ja tunnelmallista katsottavaa, mutta tuntuu silti olevan enemmän seikkailuelokuva kuin syvällinen draama.

Kaikkihan tietävät Hamletin, William Shakespearen kirjoittaman tragedianäytelmän Tanskan prinssi Hamletista, joka näkee isänsä kuoltua näyn. Näyssä kerrotaan, että Hamletin isä, Tanskan kuningas, ei kuollut luonnollisesta syystä, vaan että hänen kiero veljensä Cladius murhasi hänet, saadakseen itselleen kuninkaan kruunun, valtikan ja vielä kaikenlisäksi puolison. Tuota yllämainittua legendaarista kysymystä, pääsee Hamlet pähkäilemään, miettiessään lähtisikö kostohommiin vai antaisiko asioiden olla. Italialaisohjaaja Franco Zeffirelli on tehnyt tästä kuuluisasta näytelmästä kokopitkän elokuvan, joka kuitenkin kunnioittaa ja hyödyntää alkuperäisen näytelmän ominaisuuksia. Taaksen Zeffirelli on saanut vahvan näyttelijäkaartin, kohtalaisen ison budjetin ja vielä kirsikkana kakun päälle, säveltäjä Ennio Morriconen säveltämään musiikit elokuvaan.

Pääosaa, Hamletin roolia, tuli esittämään Tappavaan aseen jälkihypetyksessä oleva Mel Gibson. Gibson leikkasi pehkonsa pois, luki alkuperäisen näytelmän käsikirjoituksen ja eläytyi täysin rinnoin rooliinsa. Gibson tekee vahvan roolisuorituksen itsekseen filosoivana ja höpöttelevänä prinssi Hamletina. Gibsonin suoritus huokuu aitoa, rehellistä innokkuutta ja hänen pienempienkin eleiden korostus on upeaa katsottavaa. Gibsonhan on kuin onkin oikea näyttelijä, varustettuna oikeilla näyttelijänkyvyillä, vaikka sitä Tappavassa aseessa suuresti epäilinkin. Myös muut näyttelijät Gibsonin ohella tekevät vahvat roolisuoritukset, etunenässä viidesti Oscar-palkinnoilla ehdokkaana ollut Glenn Close, joka tekee antaumuksellisen roolisuorituksen salamyhkäisenä ja epäilyttävänä kuningattarena. Eräs mielenkiintoinen seikka pisti elokuvassa silmään näyttelyä katsoessa. Elokuva on näytelty korostetuin ja vahvistetuin elein, aivan kuten teatterissa näyttelijöillä on tapana. Hamletin yksinpuhelut korostettuna ylväin katsein saa katsojan tuntemaan olonsa teatterinpenkillä istujaksi. Aivan kuin katsoisi suurta teatterinäytöstä televisioruudun läpi. Tästä seikasta korostuu hyvin elokuvan uskollisuus alkuperäiselle tarinalle.

Tarinankulku on vahvaa, pois on jätetty turhat kumartelut. Hurjalla vauhdilla eteenpäin puuskuttava tarina hiljentää sopivasti vauhtiaan suvantokohdissa ja jatkaa jylhää vauhtiaan aina jännittävään loppukliimaksiin asti. Nopea tarinankerronta voi koitua kompastuskiveksi turhalle analysoijalle, joka tippuu kärryiltä liiallisen pohdiskelun seurauksena. Elokuvasta on turha etsiä mitään syvällisempää kesken kaiken, sillä kaikki ajatukset ilmeentyvät lopussa. Meno on nopeaa, kuin toimintaelokuvassa, mikä ei ole ihan paras ratkaisu melodraamattisen ja hidastempoisen pohdiskelevan tarinan esittämisessä. Elokuvan pitäisi syventyä asiaansa enemmän, ja Hamlet tuntuu olevan enemmänkin vauhdikas seikkailuelokuva, kuin syvällinen draama. Pieniä poikkeuksia ovat kuitenkin musiikittomat suvantokohdat, joissa Mel Gibson pohdiskelee Hamletina elämän tarkoitusta, hyödyntämistä ja omien tekojensa moraalisuutta. Nämä kohdat ovat elokuvan parasta antia luoden Hamletin matkaan kipinän inhimillisyyttä.

Zeffirellin versio Hamletista jäi harmittavan vähälle suosiolle ja vain harva on nähnyt elokuvan. Vauhdikas kertomus ei saata soveltua kaikille, mutta kyllä se silti pitäisi katsoa, ainakin nähdäkseen Gibsonin erinomaisen ja ehkäpä parhaimman roolisuorituksen. Pientä hiomista elokuvassa on ja temmon hidastuskaan ei olisi pahitteeksi, silti kiitettävän kaunista ja tunnelmallista katsottavaa, joka on näytelty mielenkiintoisesti teatterityyliin ja on hyvin uskollinen alkuperäiselle näytelmälle.