Sarjassamme sarjat, jotka päättyivät lyhyeen, esittelen tällä erää Studio 60 on the Sunset Stripin. West Wing -mies Aaron Sorkinin nuorempi TV-luomus hyödyntää länsisiiven henkilöiden elämää kuvanneen sarjan mallia, mutta vie katsojansa politiikan ihmemaan sijaan viihdeteollisuuden kulisseihin. Studio 60 on the Sunset Stripin konsepti ei ole heikko, mutta valitettavasti sen idea vain ei ole kovin tuore. Tämä lienee yksi syy sarjan lyhytikäisyydelle. Yksi kausi Studio 60 on the Sunset Stripiä on silti miellyttävä kokemus, sillä siinä on joka tapauksessa hyviä näyttelijöitä ja kohtalaisen jouhevasti etenevää kerrontaa ensiluokkaisissa puitteissa.
Studio 60 on the Sunset Strip tapahtuu legendaarisella tv-studiolla, jota todellisuudessa ei kuitenkaan ole edes olemassa. Paikassa tehdään kovaluokkaista TV-viihdettä, joka on muodoltaan läheisesti sukua amerikkalaiselle Saturday Night Live -ohjelmalle. Sarjan hahmot, kuten SNL:nkin porukka, siis vääntävät sketsikimaran viikottain ajettavaan ohjelmaan. TV-kompleksin uumenissa työskentelee liuta käsikirjoittajia, joiden panoksesta koko ohjelman laatu riippuu. Heidän vaihtuvuutensa on sitä luokkaa, että viisaampi irroittaisi kirjoittajien kammion oven saranoiltaan. Nuhjuisten käsikirjoittajien yläpuolella ovat näyttelijät, joiden ongelmana on lähinnä se, että suuri yleisö tuntee heidän naamansa ja odottaa heiltä tiettyä tasoa niin TV-ruudussa kuin sen tuollapuolen. Hierarkian yläportailla keikkuvat ohjaaja ja raha-asioita järjestelevät tuottajat, joille viikottaiset katsojaluvut ovat ikuinen päänvaiva. Hyvää viihdettä ei synny ilman hauskaa mutta kuitenkin poliittisesti korrektia käsikirjoitusta. Eikä sitä synny ilman ihmisiä, joilla on jotakin annettavaa.
Sarjan tiukkatahtisessa alussa studio 60:n kulisseissa käy myllerrys, kun sen vanhat ja jo kertaalleen poispotkitut työläiset Matt Albie (Perry) sekä Danny Tripp (Whitford) pestataan studion palvelukseen uudelleen. Uusi ja riuskaotteinen tuottajaneito Jordan McDeere (Peet) ummistaa silmänsä kaksikon ongelmilta, ja avaa oven kaikkia hyödyttäville mahdollisuuksille. Pintapuolisesti siistiltä sedältä vaikuttavan Dannyn huumesekoilut ja työmyyrä Mattin on/off-suhde sarjan uskovaisen naistähden (Paulson) kanssa pitäisi kaikkien muidenkin heittää mielestään, eritoten heidän itsensä, mutta eiväthän tällaiset asiat ole niin vain unohdettavissa. Näistä ja vastaavista sotkuista syntyy sarjan hahmojen välille kiinnostavaa kitkaa, joka saa katsojan koukkuunsa.
West Wingin tapaan liukkaasti alkava Studio 60 on the Sunset Strip muuttuu ensimmäisen kautensa loppua kohden kuitenkin vetelämmäksi. Kun sarjassa aletaan leipoa huurupää Danny Trippistä pelastavaa prinssiä ja tuottajapahis Jack Rudolphista (Weber) mukavaa, mennään hakoteille ja humisten. Kauden loppupuolelta kohti yhtä jaksoa varten ei aina edes näytä riittäneen kunnon ideoita tai halua jatkaa studiolaisten tarinoita eteenpäin, ja niin aikaa kulutetaan vain pitkiin tunnelmakuviin. Ehkä tieto sarjan lopettamisesta on vaikuttanut asiaan. Neljä Studio 60 on the Sunset Stripin viimeistä jaksoa ovat taas vähä vähältä parempia, tahdiltaan virkeämpiä ja tapahtumarikkaampia. Viimeiseen osaan on lisäksi kirjoitettu lopetus, joka tekee sarjan yhdestä ja ainoasta kaudesta ehyen, alun kautta keskikohtaan ja siitä päätökseen kulkevan, draaman. Viimeisten lopputekstien näkyessä voi siten tuntea pientä haikeutta, sillä Dannyn, Mattin ja kumppanien seurassa vietetyt 22 jaksoa ovat – kiitos onnistuneen castingin – parhaimmillaan lokoisia.
