Seittisankari, seinäkiipeilijä, hämis – rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin kuin myös kaikkien tuntemalla supersankarilla – Hämähäkkimiehellä. Kenenpä lapsuuteen sinipunatrikoinen sankari ei olisi kuulunut, joten vuonna 2002 ilmestynyt Spider-Man – Hämähäkkimies -elokuva oli maailmalla erittäin odotettu tapaus. TV-sarjat olivat tutustuttaneet Stan Leen luomuksen muillekin kuin sarjakuvafanaatikoille, joten odotukset tekelettä kohtaan kasvoivat hurjiksi.
Filmi oli jumissa tuottajien pöytälaatikoissa jopa 25 vuoden ajan, kunnes vihdoin alkoi tapahtumaan. Tekijätiimiin oli ehdolla huikea lista isoja nimiä, mutta lopulta David Koepp (Jurassic Park, Mission: Impossible) myönnettiin tekemään lopullisen käsikirjoituksen James Cameronin aloittamaan luonnokseen ja alkuperäistekstiin. Tim Burton, Chris Columbus, David Fincher ym. nimimiehet olivat kaavailussa mukana ohjaajan pallille, jonka pokkasi lopulta Evil Dead -kauhurainoista tunnetuksi tullut Sam Raimi.
Ensimmäinen elokuva tunnetusta supersankarista on tietenkin tekijöilleen haastava, varsinkin kun alussa pitää saattaa katsojien tietoisuuteen päähenkilön taustat ja mistä hän voimansa ammentaa. Jo tässä Spider-Man menee metsään kovalla rytinällä, kun tarina pyritään käynnistämään liian nopealla tempolla ja tapahtumat seuraavat toisiaan kuin helppoheikit asiakkaitaan Rovaniemen markkinoilla. Naiivin juonen etenemisen ja typerät siirtymäkohdat olisi helpompi antaa anteeksi, jos leffan olisi tarkoitus olla kokoperheen seikkailufilmi, mutta jenkeissäkin siihen lätkäistiin PG-13 leima. Aikuisen ihmisen asemassa – josta itse teosta tarkastelen – tämä järjetön alkukohellus aiheuttaa vain vaivautuneisuutta ja myötähäpeää. Kunnon alkukatsaus ja hämähäkkimiehen elämän syvempi tarkastelu olisi nostanut pisteitä urakalla, sillä tarinahan tarjoilee mitä maukkaimpia henkilöasetelmia.
Siitä ei voida kiistellä, etteikö Spider-Man olisi viihdyttävä elokuva. Kiinnostava arkkivihollinen, suhdekuviot ja toimintakohtaukset pitävät kiinnostuksen yllä ja varsinkin viimeisenä mainitut taisteluotot ovat tekeleen parasta antia. Toisin sanoen kimalteleva käärepaperi näyttää hyvältä, mutta itse sisältö on puuroutunutta kauravelliä. Vaikka elokuvalla on kestoa reippaan kahden tunnin verran, ei henkilöhahmoihin ehditä kunnolla paneutua ja erityisesti Hämähäkkimiehen alias Peter Parkerin suhde kauniiseen naapurittareen Mary-Janeen on pieleen pakerrettu. Pääsankarin ja arkkivihollisen väliseen kamppailuun on käytetty liikaa aikaa ja perusasiat on jätetty liian vähälle huomiolle. Mainion vertailukohdan voi ottaa Batman Beginsiin, jossa keskitytään täysin lepakkomiehen syntyyn, eikä vyörytetä ruudulle välittömästi jokereita sun muita kissanaisia.
Seittisingahtelijan rooliin valittiin lopulta arkinen Tobey Maguire, joka sopii tiedenörtin rooliin kuin Loiri Uunoksi. Mieheltä löytyy näyttelijän lahjoja, ja hän kykenee muuntautumaan niin komediallisiin kuin draamantäyteisiin kohtauksiin sulavasti. Napakymppi valinta, siitä tuskin lienee epäselvyyttä ja Maguire tulee todennäköisesti kantamaan “ainoan ja oikean” Hämähäkkimiehen leimaa vielä hyvin pitkään. William Dafoe on loistava skitsofreenisen Menninkäisen hahmossa ja varastaa show’n nuorilta näyttelijöiltä yhdessä moottoriturpaisena päätoimittajana tutuksi tulleen J. Jonah Jamesonin kanssa, jota J.K. Simmons onnistuneesti tulkitsee. Menninkäisen rooliin kaavailtiin myös mm. Nicolas Cagea, John Malkovichia ja Jim Carreyta. Nuorista tähdistä Kirsten Dunst söpöilee nätisti ja James Franco hoitaa oman osuutensa asiallisesti, mutta yllättävän näkymättömäksi kaksikko jää.
Nuorena pojankloppina Spider-Man – Hämähäkkimies oli kiinnostava ja vaikuttava elokuva, mutta kymmenen vuotta myöhemmin lähinnä ärsyttävän typerä tuotos, jonka erikoistehosteet ovat menettäneet hohtonsa aivan liian nopeasti. Täytyy myös mainita, että uudelleenkatsomisarvo on lähes nollassa. En lähtisi tätä leffaa suosittelemaan kuin ala-asteikäisille ja kahden staran arvosanassakin on rutkasti hämislisää kaikkien aikojen supersankarisuosikilleni.
