Vuonna 1980 valmistui Isossa-Bristanniassa yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista, Stanley Kubrickin ohjaama Hohto. Elokuva perustui (löyhästi) Stephen Kingin kirjaan, mutta kirjailija ei ollut lopputulokseen lainkaan tyytyväinen. Kubrick oli omaan tapaansa muokannut kirjan käsikirjoitukseksi ottaen suuria vapauksia ja tehnyt jutusta täysin omanlaisen.
Tästä King sitten suivaantui ja vajaa kaksikymmentä vuotta myöhemmin valmistuikin toinen Hohto, Stephen Kingin Hohdoksi ristitty, runsaan neljäntunnin pituinen TV-minisarja. Tällä kertaa oli lennetty rapakon taakse ja pääosassa oli (Jack Nicholsoniin verrattuna) vähemmän tunnettu Steven Webber. Elokuva olikin lähempänä Kingin visioita, siitä King piti huolen omalla käsikirjoituksellaan.
Perusasetelma on sama: Jack Torrance matkustaa vaimonsa Wendyn ja poikansa Dannyn kanssa suureen Overlook-hotelliin talveksi. Jack mielii käyttää tilaisuuden kirjoittamiseen, mutta toisin käy, kun mielenterveys alkaa pian pettää.
Tähän yhtäläisyydet sitten loppuvatkin, Kubrickin Hohto oli toden totta täysin erillainen, niinkuin kirjan perusteella osasin jo ajatellakkin. Siinä missä Kubrick halusi keskittyä hulluksi tulemisen kuvaamiseen ja perheidylin tuhoamiseen, ja jättää yliluonnollisuus visusti taka-alalle ja omaksi mystiikakseen, on Kingin Hohto herran itsensä käsissä hänenlaisensa kummitustarina, jossa yliluonnollisuus ja kummitukset ovat varmasti totta ja tälläkertaa uhan tekiäkään ei jää niin taka-allalle kuin Kubrickin Hohdossa.
Sinäänsä näitä kahta elokuvaa ei kannata rueta paljon vertailemaan, koska ne, kuten jo sanoin, ovat tyystin erillaisia. Se, kumpi toimii paremmin onkin erikysymys sinäänsä.
Aloittakaamme käsikirjoituksesta. Käsikirjoituksessa on todellakkin mukana paljon yliluonollista ja King luottaa siihen omaan tyyliinsä melkoisen paljon. Tämä on toisaalta hieman huono seikka, koska näin ollen uhka ei ole enää niin salaperäinen, eikä täten tuo ylimääräistä jännitettäkään. Jackin hulluksi tuleminenkin saa tässä vastauksen, eikä tilanne ole enää läheskään niin pelottava. Käsikirjoitus paljastaa tarinasta liikaa, eikä loppua kohti mentäessä ole enää mitään kunnollista mystisyyttä tallella.
Sinäänsä juoni on varsin monipuolinen. Alkoholista raitistuva Jack on varsin mielenkiintoinen tapaus ja alkoholilla onkin melkoisen suuri rooli elokuvan käänteissä. Torrancien avioliitto on lähes kokoajan räjähdysalttiina, joka tuo tarinaan ihan uuden puolen. Mukana on siis myös paljon perhe-draamaa.
Elokuvan kesto, reilut neljätuntia, on kyllä hieman liian pitkä, sillä asioita pitkitetään tässä varsin paljon. Lisäksi TV-sarjamaisuus ärsyttäää DVD:n katselijaa, sillä raju katkominen jännissä tilanteissa ottaa väkisin päähän ja sitä paitsi syö tehoa, eikä suinkaan lisää.
Ohjauksesta vastaava Mick Garris ei kuulu mihinkään pidetyimpiin ohjaajiin, mutta tälläkertaa suoriutuu ajoittaisesta ääliömäisyydestä ja erikokoisista porsaanreistä huolimatta ihan hyvin. Tunnelmaa hän ei tietenkään osaa Kubrickin lailla luoda, mutta varsinkin elokuvan alkupuolella hän osaa pelata mystiikalla ja elokuvan ilmapiiri onkin paikoin aavemainen. Pelottavaksi elokuva ei välttämättä kertaakaan äidy, sillä esimerkiksi “lopullinen sovitus” ei yksinkertaisesti jaksa säväyttää. Loppuun kulutetut kikat ja lisäksi pienoinen Kubrick-apinointi eivät pure.
Roolisuorituksista sentään voidaan jakaa muutama isokin kiitos, sillä Steven Weber tekee melko hyvän roolin turmiollisena Jackinä. Myös Rebecca De Mornay on ihan hyvä. Tälläkään kertaa lapsinäyttelijä ei saa pisteitä, sillä Courtland Mead todellakin todistaa olevansa vielä lapsi, jonka takia paikoin ärsyttää ja ylinäyttelee, vaikka kohtalaisen roolin tekee hänkin.
Kaikin puolin Kingin visio on varmasti saanut arvoisensa filmatisoinnin, mutta sen toimivuudesta voidaan olla montaa mieltä. Toisaalta elokuva oli viihdyttävä (tietyissä pätkissä katsottuna, DVD oli jaettu kolmeen jaksoon) ja paikoin mielenkiintoinen, mutta paikoin taas tulivat vaivaamaan ne samat tekijät, jotka ovat vainonneet Kingin perinteisempiä filmatisointeja. Elokuva tosin kyllä opettaa jälleen arvostamaan Kubrickin taiteellisia visioita. Kokonaisuus nousee niukin naukin positiivisen puolelle. Suosittelen King-faneille ja aiheesta kiinnostuineille, muuten kannattaa mieluummin valita Kubrickin versio.
nimimerkki: Sano mitä sanot
