John, Michael, Tommy ja Lorenzo ovat neljä huonoissa oloissa varttunutta rasavilliä pojankoltiaista. He kasvavat 1960-luvun slummissa, jossa perheväkivalta on päivittäistä ja rikkaiden elämästä voi vain haaveilla. Pojat tekevät metkujansa isä Bobby Carillon (De Niro), paikallisen suositun papin, neuvoista huolimatta, ja eräänä infernaalisen kuumana päivänä kaikki muuttuu. Melko viaton hodarivarkaus muuttuu vahingossa ihmishengen vaarantamiseksi, miehen ruhjoutunessa poikien liikkeelle tönäisemän kärryn alle.
Pojat joutuvat vuodeksi Wilkinsonin poikakotiin, oudosti suuntautuneen perverssin friikin eli Sean Nokesin (Bacon) johtamalle osastolle. Vuosi on heidän elämänsä pisin ja Nokesin suorittamat terroriteot tuhoavat poikien elämän. Niinpä 13 vuotta vankilastaan pääsyn jälkeen kaidalle tielle ja murhamiehiksi ajautuneiden Johnin ja Tommyn kohdatessa vahingossa Nokesin ravintolassa, ei ole ihme että kaikki päättyy verenvuodatukseen. Sitä seuraa oikeussalijuonittelu, jonka tavoitteena on saada Wilkinsonin rikoksia tehneet vartijat tuomion eteen. Pääarkkitehtinä toimii lakimieheksi kohonnut Michael (Pitt). Hetkittäin taisto liukuu allymäkpiili-linjalle, eikä vähiten puolustusasianajaja Snyderin (Hoffman) sanan unohdusten johdosta.
Sleepers – katuvarpuset koostuu siis kahdesta osasta. Ensimmäinen osa on todella kipeä ja dramaattinen kuvaus, jossa Barry Levinson pääsee todella esittelemään ohjaajantaitojaan. Kevin Baconille on taas rukattu todellisen kusipään rooli ja hyvin vanha kieronaama homman hoitaa. Toista, 80-luvulle sijoittuvaa, puolikasta vaivaa se ositettujen leffojen ongelma, eli paketti ei aikahypyn ja oikeussalidraaman jälkeen tahdo pysyä kasassa. Pelot kylllä riivaavat poikia, tai siis jo aikuisia miehiä, mutta hieman leffan intensiteetti katoaa. Tosin eipä Levinson ennenkään nopeudellaan ole loistanut, mutta laatufilmintekijästä on kyse.
Itse Katuvarpusosio ei siis briljeeraa, mutta kokonaisuutena Levinsonin näkemys Lorenzo Carcaterran tositapahtumiin perustuvasta (tästä liikkuu kyllä monenlaista tietoa) novellista on hieno, josko sitä adjektiiviä tällaisen rainan kohdalla voidaan edes käyttää. Kirjaa en ole (onneksi?) lukenut, eikä se pääse alitajuntaisesti vaikuttamaan leffaan. Sen tiedän kuitenkin, että leffasta on poistettu monia raakuuksia, vaikka se tällaisenaan on jo brutaali. Kertakaikkisen kipeä leffa, jossa lainvalvojien puolella ei ole pienintäkään myötätunnonhiventä. Oikeustajua koeteellaan, ja kostotarinana tämä on Tarantinon Kill Bill – duoa parempi, vaikkei vertailu loogista olekaan.
”…Kukaan ei palannut rundista entisenään. Olin ollut rundissa vasta muutaman tunnin, kun aloin ajatella kuolemaa. Eniten toivoin kuolemaa, vain sitä rukoilin keneltä tahansa kuuntelemaan halukkaalta jumalalta…” – Lorenzo Carcaterra novellissa Katuvarpuset