Markkinoinnissa puhutaan kohderyhmistä. Tuote pitäisi aina suunnitella vastaamaan kysyntää. Tälläiselle ajattelulle on nimi “asiakaslähtöisyys”. Elle ei suinkaan ole elokuva kaikille. Tällä elokuvalla on hyvin rajattu kohderyhmä. Uskon, että vain ne, jotka ovat nähneet tarpeeksi elokuvia, löytävät tästä jotain näkemisen arvoista.
Elle rikkoo kaikkia elokuvantekemisen normeja kiitettävästi. Se ei yhdessäkään kohtauksessa liiku ennalta-arvattavasti. Jopa elokuvan lopuksi katsoja voi löytää itsensä raapimasta päätään ja miettien, että mitäköhän sitä tuli katsottua.
Ohjaaja Paul Verhoeven ei ole kiinnostunut selittelemään elokuvassaan yhtään mitään. Hän esittelee naisen (Isabelle Huppert), joka raiskataan kotonaan. Sen sijaan, että tämä nainen ilmoittaisi teosta poliisille tai etsisi tekijälle kostoa, hän ei halua teon määrittävän hänen elämäänsä millään muotoa. Hän ei halua olla uhri.
Päähenkilön taustatarinaa väritetään elokuvassa synkällä menneisyydellä. Hänen isänsä on sarjamurhaaja, joka on ollut vankilassa siitä lähtien. Koko tämän naisen elämää on määrittänyt vahvasti hänen haluttomuus langeta menneisyytensä vangiksi. Totta puhuen, hän ei tunnu haluavan minkään määrittävän häntä. Hän tekee mitä haluaa ja vähät välittää seurauksista.
Ennen kaikkea Elle on tuhannen taalan mahdollisuus Isabelle Huppertille esitellä taitojaan. Huppert ei olekaan kiinnostunut luomaan hahmostaan tietynlaista. Hänen näyttelemistään määrittää jopa tietynlainen villiys. Katsoja ei ihan tarkkaan ottaen pysty kertomaan, minkälainen tämä nainen on.
Itse tulkitsin elokuvan sanoman olevan normien haastaminen. Elokuvassa haetaan symboliikkaa uskonnollisista rituaaleista, jonka katson olevan suoraan verrannollinen kaikkien ihmisten hiljaiseen koodiin, kirjoittamattomiin sääntöihin. Miten tulee käyttäytyä, millainen tulee olla, mitä tulee elämässä tehdä ja niin edespäin. Elle on yksi harvoista elokuvista, joka uskaltaa kysyä kysymyksen: “entä jos?”
Myös itse raiskaus on erittäin monitahoisesti käsitelty elokuvassa. Alussa elokuvan kerronta tuntuu olevan kissa-hiirimäistä leikkia, päähenkilön yrittäessä selvittää raiskaajansa identiteettiä. Kun tämä kuitenkin paljastuu, reaktiot heittelevät raivosta, flirttiin. Jos tämä ei kerro muuta, niin ainakin ihmisten fundamentalistisesta ristiriidasta, jossa olemme niin nopeita näyttelemään tietynlaista ihmistä ja paheksumaan niitä, jotka uskaltavat olla sellaisia kuin he oikeasti ovat. Jollain kierolla tapaa, me kaikki vedämme hiihtopipot naamallemme, ja peitämme identiteettimme.
Elle haastaa katsojaa niin monella tapaa. Saatat jopa järkyttyä kun huomaat nauravasi raiskaus-vitseille tai elokuvan tuhatta ja sataa kiitävälle vauhdille vaihdella tyylilajeja. Yhdessä hetkessä katsomme trilleriä, toisessa hetkessä komediaa ja kolmannessa hetkessä draamaa. Minua ei oikeastaan edes kiinnosta, mikä on elokuvan tyylilaji. Kuten aluksi sanoin, elokuvalle on vain hyvin pieni, rajattu kohdeyleisö, pienempi kuin mikään yksi tyylilaji. Haluaisin silti, että elokuvan katsoo mahdollisimman moni, vain varmistuakseen siitä, että Isabelle Huppert antaa yhden kaikkien aikojen hienoimmista roolisuorituksista.
