Ohjaaja Ron Howard, näyttelijä Tom Hanks ja käsikirjoittaja David Koepp tuovat symbologi Robert Langdonin jo kolmatta kertaa valkokankaille. Aiempien elokuvien tavoin tuotantoportaalla istuskelevat myös Brian Grazer sekä itse kirjailija Dan Brown, jonka kaikkiaan kuudesta romaanista Inferno on tuorein ja Langdonin seikkailuista neljäs. Karismaattinen professori tempautuu jälleen historiallisia anekdootteja vilisevään salajuoneen herättyään tällä erää ensin sairaalasta. Ihmiskuntaa kohtaavan uhan torjumiseksi Langdon saa kumppanikseen häntä hoivanneen tohtorin, Sienna Brooksin (Felicity Jones).
Brownin teoksista aiemmin kuvattu Da Vinci -koodi kokosi yhteen myyttejä, kuin myös historiallista faktatietoa, ja esitti kristillisen kirkon perustuvan mahdollisesti maailmanhistorian suurimpaan huijaukseen. Enkelit ja demonit puolestaan hyödynsi kirkon ja tieteen välistä vastakkainasettelua. Samaan tapaan myös Infernosta löytyy ajatuksia herättävä keskeinen teema, maapallon ylikansoittuminen. Inferno ei romaanina aivan yllä Brownin kahden kuuluisimman teoksen tasolle, mutta edustaa siitä huolimatta lajityyppinsä ehdotonta huippua. Sen sijaan elokuvana se on sarjansa ehdoton pohjanoteeraus.
Aiempien Brown-sovitusten pahvisiin henkilöhahmoihin kohdistunut kritiikki oli paikoitellen osuvaa, mutta nyt se on ensimmäistä kertaa todella perusteltua. Ian McKellenin ja Ewan McGregorin loistavien roolisuoritusten jälkeen Infernosta ei korostu ainuttakaan ilmiömäistä roolisuoritusta, mikä saa normaalisti sellaisten vastavoimana toimivan Hanksin jokamiesmäisyyden tuntumaan tavanomaistakin mitäänsanomattomammalta.
Elokuvan lähes tarkalleen kahteen tuntiin puristettu mitta saa sen tuntumaan lähinnä juosten kustulta kirjareferaatilta. Toisaalta pidennetty kesto ei auttanut edes saman vaikutelman antanutta Da Vinci -koodin lähes kolmetuntista ohjaajan versiota. On myös päivänselvää, että yli kuusisataasivuisen romaanin kääntyminen elokuvaksi sellaisenaan on turha toivo. Joitakin mutkia on yksinkertaisesti vedettävä suoraksi.
Kirjasovitusten kohdalla varsinainen kysymys siis useimmiten kuuluukin, onko tässä onnistuttu? Infernon kohdalla vastaus on valitettavasti ei. Joidenkin tapahtumien kronologiset muutokset ja yhteensulauttamiset ovat kieltämättä nokkelia ja tehokkaita, mutta samalla on menetetty monet romaanin kutkuttavan herkullisista oivalluksista. Pieniä yksityiskohtia, kokonaisista juonen elementeistä ja henkilöiden välisiä vuorovaikutussuhteita puhumattakaan, on käännetty suotta päälaelleen. Harmillisin seuraus on se, että elokuva paljastaa aivan liikaa aivan liian nopeasti, mikä luultavasti perustuu sille olettamalle, että tarina on useimmille katsojille tuttu. Toisaalta se on turhan nopeatempoinen ja epäselvä jopa kirjan lukeneelle.
Lopputulos tekee Infernosta kuin ohi kiitävän junan, jonka ikkunoista yrität epätoivoisesti erottaa tuttuja kasvoja. Tarina jää etäiseksi, hahmojen kohtalot eivät juuri kiinnosta ja kaikesta maistuu epärealistisuus ja teennäinen yleisön nuoleskelu.
Romaanien kronologiassa Infernoa edeltänyt ja toistaiseksi filmaamatta jätetty Kadonnut symboli on itseasiassa käsikirjoitettu jopa useampaan kertaan. Sonyn studioilla ja ohjaaja Howardin tuotantoyhtiössä ei kuitenkaan löydetty versioista sellaista vetovoimaa, saatikka itse kirjasta pakottavaa elokuvaksi kääntämisen tarvetta, jonka Inferno ilmeisesti sopivaan saumaan ilmestyessään aiheutti. Da Vinci -koodin ja Enkelit ja demonit -teoksen käänteinen kuvausjärjestys oli aikanaan Howardilta perusteltu ratkaisu. Vetoaminen siihen, että Kadonnut symboli muistutti tematiikaltaan ja tunnelmaltaan liiaksi edeltäjiään, vaikutti sekin vahvalta argumentilta aina tuoreimman elokuvan kokemiseen saakka. Inferno on kieltämättä sopivassa määrin erilainen edeltäjiinsä verrattuna ja ansaitsee hatunnoston niistä älykkäistä ratkaisuista, joilla Langdonin sekoittuminen keitokseen on saatu tuntumaan aidosti mahdolliselta, mutta nämä ovat ensisijaisesti Dan Brownin ansioita.
Inferno saa luultavasti parhaat arviot sellaisilta kriitikoilta, joilla kirja on lukematta, mutta se on silti selkeästi epäonnistunein Brown-sovitus tähän saakka. Seuraavan Langdon-seikkailun, Originin, julkaisua odotellessa voi ounastella, hoitaako Howard tonttinsa sen mahdollisen elokuvasovituksen parissa yhtään paremmin. Samalla on mielenkiintoista pohtia, minkälaista jälkeä Brownin teoksista olisivat loihtineet esimerkiksi Alejandro G. Iñárritu tai Denis Villeneuve.
