Nimellään [I]Reindeerspotting[/I] (jätän aliotsikon pois) kertoo minne se sijoittuu ja antaa myös vihjeen viittaamalla fiktiiviseen elokuvaan mikä kuvasi pohjoisen huumenarkomaanien vähemmän miellyttävää elokuvaa. Joonas Neuvosen sisältä päin kuvaama ja kokoama dokumenttielokuva on juuri sellainen ja jo alkukuvissa kertoo kuuluvansa rankasti inhorealistiseen koulukuntaan.
Jani (RIP) on narkomaani. Hänen elämänsä enemmän tai vähemmän pyörii huumaavien aineiden ympärillä ja se tarkoittaa sitä että sekoilua ja rikoksia on luvassa. Kuten myös “vittu” ja “niinku” ja kaikki vastaavat värikkäämmät ilmaisut. Kuvasto kohisee, ääniraita on ajoittain tunkkainen ja otokset pitkiä.
Neuvosen dokumentti ei todellakaan esitä päähenkilönsä elämää jalona, kauniina tai miellyttävänä. Se on ainoa mahdollinen johtopäätös, sillä materiaali on inhorealistisen karua. Tokkuraisen nistin sammaltava notkuminen nähdään samalla rehellisyydellä kuin hänen lyhyet onnenhetkensä, joiden aikana Jani tuntee lähentyvänsä unelmaansa, joka ei ole mitenkään ihmeellinen, mystinen tai poikkeava. Valitettavasti tämän hetken mielijohteesta aloitetun retken loppu ei ole yhtään iloinen. Huomattava on myös se että Jani ei ole täysin typerä tai itsepetoksessa elävä, mutta pitkään huumeiden kanssa eläneen on melkoisen vaikea [B]paeta[/B] itseään ja pako samaa tietä ei ole sama kuin siltä tieltä kääntyminen ja pelottavinta on se että Jani tietää sen itsekin.
Lyhyesti sanoen [I]Reindeerspotting[/I] on inhorealistisen dokumentin suurteos. Se ei osoittele, syyttele, kaunistele tai päivittele mitään aiheeseensa liittyvää eikä se myöskään pyri shokeeraamaan vaikka se on shokeeraava. Edesmennyt kirjailija aikoinaan totesi että [I]”huumeiden väärinkäyttö ei ole sairaus, se on päätös, niin kuin päätös astua liikkuvan auton eteen. “[/I] Neuvosen dokumentti näyttää millaista on kun em. auto lähestyy ihmistä ja kaikista kirkkain hetki on juuri ennen osumaa.
