1970-luvun katastrofielokuvien parempaa päätä edustava meriseikkailu 2000-luvun kuosissa? Myönnettäköön heti aluksi, että idea ei oikein tunnu hyvältä. The Poseidon Adventure, vaikka onkin elokuvana vain keskinkertaisuus, on sen verran mukava nostalgiapaukku, että uusi versio tuntuu jo ajatuksena huonolta.
Poseidonin asetelma on suurin piirtein sama kuin alkuperäisenkin leffan (ja kirjan). Vuosi vaihtuu ja sitä juhlistetaan toki myös Poseidon-laivalla. Kesken pippaloiden valtava aalto kaataa aluksen ylösalaisin. Risteilylle viihtymään tulleet joutuvat samppanjan sippimisen sijaan varsinaiseen höykytykseen. Kirkunaa, kauhua ja ruumiita on runsain määrin kohta kaikkialla. Kun valtaosa matkailijoista päättää pysytellä Poseidonin ruokasalissa ja varrota pelastusväkeä, kourallinen ihmisiä tekeekin toisin. He haluavat laivasta ulos ennen kuin on liian myöhäistä ja asiantilan huomioon ottaen tuo temppu on tehtävä Poseidonin pohjan kautta.
The Poseidon Adventure oli, jos ei nyt vaikuttava, niin ainakin aikansa näyttävimpiin kuuluva efektipaukku. Kuulujen näyttelijätähtien lisäksi sillä oli tarjota uskomattomat määrät vettä, jota vyörytettiin valtaviin kulisseihin. Poseidonissa on tietysti perinteisten efektien kuorrutteena monta kerrosta modernin tekniikan avulla luotua silmän huiputusta. Onhan se toki nk. jänskää, mutta yhä vieläkin heikoimmista jipoista jää muovinen jälkimaku. Silti on todettava, että kun tässä leffassa laiva pyörähtää alassuin, liike tosiaan tuntuu (elokuvateatterin) katsomossa asti. Näin iskevään fiilikseen on päästy erityisesti taitavalla leikkaustyöllä.
Mikä uudessa versiossa on erityisen kiinnostavaa, liittyy henkilökaartin eroavuuteen. Kun The Poseidon Adventuressa Gene Hackmanin esittämä pappi valoi uskoa ja tahtoa siihen kouralliseen väkeä, joka pyrki laivasta ulos, nyt samassa hommassa pitää olla ammattipeluri (Lucas). 1970-luvulla katastrofin kynsistä pyrki pois myös vanhempi pariskunta, nyt iäkkäämpää väestöä edustaa yksin (kivasti hoikistuneen) Richard Dreyfussin mutkattomasti tulkitsema kiintiöhomo. Ja nyt mukana on myös jollakin lailla rikkonaisia/ puutteellisia perhekuntia. Että näin meillä 2000-luvulla. Kliseistä ei vieläkään ole pois päästy, mutta ainakin ne ovat vähän erilaisia kuin edellisessä versiossa.
Elokuvan ohjaus on siinä mielessä ollut oikean miehen käsissä, että nyt lopputulos on jännittävä ja sopivissa määrin tylykin. Katsoja saattaa menettää suosikkihahmonsa heti alussa, mutta myös niistä muista voi tuntea välittävänsä, jos leffan vain antaa viedä mukanaan. Isompiin puherooleihin ei ole täydellisen avutonta sakkia tupattu, mutta jos joku näyttelijäkaartista huomattavasti alkaa ärsyttää, veikkaan tyypin olevan Kevin Dillon. Hänen hölösuumachonsa on niin karkealla kädellä hutaistu, että hirvittää. Kriittisin katsoja ei kuitenkaan häntä tule edes näkemään, koska tässä versiossa jättiaallon syntyä ei selitellä millään lailla. Jo tämä epäkohta saanee muutamat jättämään Petersenin Poseidonin sikseen.
