Riehakkaan makeilla lavasteilla koreileva Jali ja suklaatehdas on jo ainakin toinen versio Roald Dahlin kuulusta lastenkirjasta. Ensimmäisessä versiossa suklaatehdasta pyöritti punapää Gene Wilder, nyt kitkeränhauska Johnny Depp. Ja mitä tarkoittaa ”kitkeränhauska”? Vähän samaa, kuin panisit suuhusi kirpeän hedelmäkarkin hyvissä pippaloissa.
Jali tai, kuten alkuperäisessä versiossa sanotaan, Charlie (Highmore) on pikkupoika, joka elelee yhdessä perheensä kanssa suuren kaupungin laitamilla. Perheen tönön on tuuli tuivertanut vinoksi. Isäpappa (Taylor) tekee hommia hammastahnatehtaalla ja äiti (Bonham Carter) kuokkii jäisestä maasta päivittäin kaalikeiton raaka-aineet. Koko kaupunkia varjostaa Villi Vonkan/ Willy Wonkan (Depp) suuri suklaatehdas, jossa yksi Jalin vanhoista sukulaisista väittää olleensa töissäkin. Siis siihen asti, kunnes vakoojat soluttautuivat tehtaaseen ja varastivat Wonkan herkullisimmat reseptit ja saivat miehen sulkemaan namulaitoksensa. Vaan nytpä Wonkan makeisia saa jälleen kaupasta – vaikka kukaan ei tosin tiedä, miten Wonka ne nykyään valmistaa, kun kenenkään ei tiedetä olevan hänellä töissä. Pomo itse ei ole näyttäytynyt karkkikeskuksensa ulkopuolella 15 vuoteen. Lopulta Wonka lupaa avata suklaatehtaansa salat viidelle muksulle, jotka löytävät Wonka-suklaapaketeistaan kultaisen tiketin. Ja tottahan köyhä Jali on yksi näistä…
Jos klassikon osaisi tunnistaa jo pian sen syntymän jälkeen, voisi Tim Burtonin väittää luoneen tässä sellaisen. Jalissa ja suklaatehtaassa on kaikki jokseenkin ihanasti kohdallaan, vaikka (kuten monissa klassikoissa) sen juoni on perin suoraviivainen ja huumoripuolikaan ei aina varmasti nuorimpia katsojia kohtaa (joillekin nuorimmista leffa saattaa olla jopa turhan raaka palamaan syttyvine nukkeineen ja… hmmm… tappavine oravineen). Burton on huomioinut fanejaan ripottelemalla eri kohtauksiin aiemmista leffoistaan muistuttavia asioita, kuten pääkallokarkkeja (Painajainen ennen joulua), apinoita (Apinoiden planeetta… samalla satusetä viittaa hauskasti Kubrickin Avaruusseikkailuun!), tanssia ilmassa (Beetlejuicen loppukohtaus), Johnny Deppin sakset kädessä tehtaan avajaisissa (Saksikäsi Edward)… Eikä mies tyydy viittaamaan vain omiin saavutuksiinsa, vaan huvittaa katsojia yhtä letkeästi myös muunlaisilla asioilla (suklainen kastimerkki!).
Johnny Depp on taas kerran hyvässä terässä michaeljacksonmaiseksi veistellyn Willy Wonkan housuissa. Deppillä on juuri oikeanlaista kieroutunutta huumorintajua hyypiömäiseen osaansa. Jalina nähtävä Freddie Highmorekaan ei hullumpi ole, vaikka löytyyhän niitä päteviä lapsinäyttelijöitä ympäri maailmaa… Muissakaan leffan näyttelijöissä ei valittamista ole, sillä jo Dahlin teksti antaa luvan nasevasti narskuviin ylilyönteihin ja hillittömästi hyllyviin outouksiin.
Leffan musiikki ansaitsee erikoismaininnan. Danny Elfman vaikuttaa melkein kuin syntyneen uudelleen päästyään säveltämään musiikkia tähän elokuvaan. Filkan alkupuoliskolla kuullaan sitä tuttua ja ”viuluisaa” musaa, mutta viimeistään viidakkokohtauksessa kuullaan jotain aivan erilaista. Lisäksi Elfman laulaa Deep Royn esittämien alkuasukkaiden laulut itse. Wow.
Paljoa voidaan olla mieltä siitä, mitä tässä leffassa on eettisesti ja moraalisesti vialla (esim. Wonkan alipalkatut ulkomaalaiset!). Suurin osa katsojista tulee kuitenkin luultavasti katsomaan tämän leffan hyvillä mielin loppuun asti. Semmoisiahan ne sadut ovat.
