Sanotaanpa heti suoraan: Kissaihmisiä oli kamala pettymys ja tähän mennessä selkeästi huonoin elokuva Yle Teeman Kino Kauhu -sarjassa. Tätä vuonna 1942 valmistunutta teosta on nimitetty kauhuelokuvan klassikoksi ja mestariteokseksi, mutta ainakaan minä en kykene ymmärtämään, miten tällaiselle rainalle on tuollainen arvonimi siunautunut. Jacques Tourneurin ”mestariteos” kun on melkoinen kalkkuna.
Siinä mielessä Kissaihmisiä on ajalleen poikkeuksellisen potentiaalinen teos, että sen voi vielä tänäkin päivänä kokea pelottavaksi. Kauhuelementtien rakentajana Tourneur kuuluu aikansa huippuihin, sillä hänellä on kyky yhdistää saumattomasti 40-luvulle ominaiset noir-elementit vanhempaan goottilaisuuteen. Etenkin kuuluisa uima-allaskohtaus (jossa eräs elokuvan henkilöistä polskii peloissaan altaassa samalla, kun sitä ympäröivästä pimeydestä kuuluu kissapedon murinaa) on mestarillinen.
Se, mihin Kissaihmisiä kaatuu, on täysin keskinkertainen juoni ja sen puuduttavan tökerö kuljetus. Elokuvan käsikirjoitus on umpisurkea, ja siinä kulminoituvat kaikki Hollywoodin kulta-ajan teatraalisuuden pahimmat piirteet. Elokuvassa Oliver (Kent Smith) tapaa kauniin serbialaisnaisen nimeltä Irena (Simone Simon), ja he menevät naimisiin – enpä muuten edes muista, milloin olisin viimeksi nähnyt elokuvassa yhtä epäuskottavasti kehitellyn romanssin. Kovin intiimiksi suhde ei sentään kasva, sillä Irena pelkää vanhaa serbialaistarua, jonka mukaan hän muuttuu vaaralliseksi pantteriksi, jos suutelee rakastamaansa miestä. Minulle ei missään vaiheessa oikein auennut, mistä näin typerä taru juontaa juurensa. Enkä puhu nyt elokuvan juonesta, sillä kyllähän asia selitettiin, vaan käsikirjoittajien aivoituksista. Onko kyseessä jonkinlainen vastenmielinen, naisia syrjivä seksuaaliallegoria, jonka järjellisyys on samaa luokkaa kuin noitavainoissa? 40-luvullahan naisten seksuaalisuus – etenkin julkinen – oli vielä monessa määrin syntinen asia.
Näyttelijäsuorituksetkaan eivät Kissaihmisiä paranna. Simone Simon on Irenana varsin yhdentekevä, ja Kent Smith Oliverina suorastaan puiseva. Jälkimmäisen ja koko elokuvan noloin kohtaus on varmasti se, kun tämä urhea sankari karkoittaa pantterin ristisymbolilla. En tiedä, onko kohtaus uskovaisten mielestä cool, mutta minun silmissäni se on anteeksiantamattoman korni.
Kaikkine vikoineen Kissaihmisiä kadottaa otteensa katsojasta jo reilusti ennen puolta väliä. Itse kestin elokuvan loppuun vain, koska halusin saada lytätä sen täällä Leffatykissä.
