Takeshi Kitanon tuotanto on allekirjoittaneelle aukko sivistyksessä. Tätä tilannetta lähdin paikkaamaan ohjaajan ensimmäisellä elokuvalla Violent Copilla. Kansi lupaa, että Kitano on pahempi kuin Paha Poliisi ja likaisempi kuin Likainen Harry. Nämä ovat jo sen verta kovia lupauksia, jotta niille on syytä odottaa lunastuksia. Keitelin Paha Poliisi on yksi korruptio -ja huumepoliisielokuvien merkkiteoksia, puhumattakaan Eastwoodin Harry-saagasta.
Tietenkin kansitekstit ovat vain kansitekstejä, eikä niillä ole mitään tekemistä Kitanon lopullisen vision kanssa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö elokuva voisi olla tönkkö esitys. Juonellisesti Violent Cop on todella hidastempoinen. Azuma on kovakourainen poliisi, joka lyö ensi ja kysyy myöhemmin. Tässä määrin hän muistuttaakin Likaista Harrya. Loppupeleissä rehti, virkaintoinen kaveri, vaikka metodit ovatkin kyseenalaiset. Selvittäessään yhtä keikkaa, Azuma huomaa suurimman osan poliisivoimista ottavan vastaan lahjuksia. Eli korruptio kukoistaa. Azuman on pakko kiristää tahtia, jos hän mielii saada virkavallan aisoihin. Samaan aikaan paikallinen huumejengi kidnappaa hänen siskonsa.
Violent Cop on Kitanon esikoisohjaus, joka on helppo havaita. Turhankin hitaasti etenevä juoni ei tarjoile paljoakaan katsojalleen. Toki korruptiomaailma on nihilistinen ja Kitanon kivakasvot sopivat sinne paremmin kuin nyrkki silmään. Jokin kaikessa kuitenkin mättää. Toimintaa on hyvin niukasta, kun samalla myös rikollisjengi jää turhan vähälle huomiolle. Välillä Kitano käy paukuttamassa jotain jannua pataan, vain todetakseen olevansa korttelin kovin jätkä.
Loppupeleissä Kitano ei ole lähellekään niin väkivaltainen kyttä kuin katsoja odottaa. Randomit pieksentäkohtaukset piristävät kokonaisuutta, mutta jättävät auttamatta keskinkertaisen fiiliksen koko touhusta. Hidas tarina ja vähäiset toimintakohtaukset syövät paljon elokuvanautintoa. Karskimmalla väkivallalla ja asteen tylymmällä toiminnalla Kitano olisi saanut aikaan paremman leffan. Nyt tuntuukin, että ohjaaja/näyttelijä ei ole ollut aivan kotonaan molemmissa osissa. Ohjaaminen ontuu paikoitellen pahasti, vaikka valaistusta onkin osattu käyttää oivallisesti hyödyksi.
Näyttelemisen Kitano hoitaa kivikasvoisesti, ja kuten jo mainitsinkin, niin se tavallaan sopii kyllä hänen roolihahmolleen. Tönkköä se silti on. Juuri näyttelemisestä voi syyttää hyvin paljon sitä, ettei elokuva sisällä ollenkaan tunnelatausta. Tematiikat ovat voimakkaita ja vaatisivat vastapainoksi tunteikasta näyttelemistä. Turhan kovaksi keitetty kyttä ei päästä kyyneleitä, ei sitten vaikka hänen koko uransa romuttuisi ja siskoa joukkoraiskataan kämäisessä huumeluolassa.
On todellinen sääli kuinka hyvän potentiaalin Violent Cop heittää menemään. Kitanolla on selvästi lahjoja luoda tyylikkään näköisiä kohtauksia, mutta ainakin tässä esikoisessa se ei riitä kantamaan koko elokuvaa. Silloin jos kyseessä on tyyliltään anarkistinen kuvaus, jossa on paljon henkilökohtaisia menetyksiä, tunnetta pitäisi olla enemmän. Kitanon tapa käsitellä tunteita on kovin miehinen, niitä ei paljasteta, vaikka henki menisi.
