Heti aluksi heitän ilmoille rohkean väitteen: parodia on komedian ylivoimaisesti helpoin alalaji. “Normaaleihin” elokuviin on keksittävä oma juoni ja omat hahmot, mutta parodiaa tehdessä nämä vain otetaan parodioitavasta leffasta (tai leffoista). Tällöin voidaan keskittyä täysin olennaiseen, eli hauskuuteen. Tämäkin on tavallista yksinkertaisempaa, kaikkien tuntemasta asiasta on paljon helpompi tehdä pilaa, eikä siis tarvitse yrittää tuoda elokuvan elementtejä katsojaa lähemmäksi. Sehän on jo tehty alkuperäisteoksessa, jota parodioidaan.
Vaikka onnistumiskynnys tällaisille leffoille onkin mielestäni tavallisia komedialeffoja matalampi, niillä ei ole oikeastaan mahdollisuutta nousta mestariteoksiksi. Jotenkin ajatus elämää suuremmasta parodialeffasta tuntuu väärältä. Se saattaa johtua näiden elokuvien halvasta tyylistä, eihän se kovin älykkäältä tunnu, kun huumori perustuu toisten pilkkaamiselle. Vai onko kyse tästä? Mikä pudottaa esimerkiksi Robert Mooren ohjaaman, Bogart-leffoja parodioivan “Tosi välkky dekkari”-elokuvan keskinkertaiseen luokkaan? Siitä lisää kohta.
Ensin hieman juonesta: enimmäkseen Maltan haukkaa ja Casablancaa mukaileva elokuva sijoittuu 40-luvun San Franciscoon. Täällä pitää majaansa ja dekkaritoimintaansa yllä Lou Peckinpaugh, joka on niin kovaksi keitetty etsivä, että vastaa puhelimeenkin ase kädessä, ja viljelee valmiita viskipaukkuja lipastoidensa laatikoihin. Ei tästä mikään heppoinen etsivä selviäisikään, kun pitää yhden elokuvan aikana ratkaista oman työkumppanin murha, auttaa Ranskan vastarintaliikkeen jäsentä pääsemään natseja pakoon Oaklandiin (sekä palauttaa hänelle natsien häneltä varastamat tärkeät paperit) ja löytää kadonnut henkilö, joka vaihtelee koko ajan. Niin ja sitten tietysti selvitä lukuisista romansseista, joiden kohteiksi osuu mm. entinen rakas, oma sihteeri sekä kapakassa tavattu laulajatar. Itse asiassa Peckinpaugh kerää itselleen aika lailla jokaisen elokuvassa nähtävän naisen, aivan kuten kunnon etsivän kuuluukin.
Toisin kuin mitä saatoin aiemmin antaa ymmärtää, tämän elokuvan heikko osa-alue ei ole sen huumori. Sitä ei oikeastaan voi sanoa parodiaksi, vaikka yleisluontoisesti elokuva sellainen onkin. Ennemminkin se on “Hei, me lennetään!” ja “Mies ja alaston ase”-leffojen tyylistä “kreisihuumoria” (Huom! Tämä elokuva on tehty molempia edellä mainittuja ennen, joten se ansaitsee ainakin tunnustusta siitä). Elokuvan hiukan synkeä sävy saa aikaan sen, että huumori ei ole liian päällekäyvää, jolloin se ei saa oloa vaivautuneeksi, kuten joissain komedioissa. Kolikolla on kuitenkin se kääntöpuoli, että vitsien teho heikkenee, kun niistä poistetaan räikeys. Siltikin leffasta löytyy parikin hauskaa juttua. Onneksi, sillä oli huumori kuinka sujuvaa tahansa, niin se on merkityksetöntä, jos sille ei naura.
Elokuvan suurin arvosanaa laskeva tekijä ei todellakaan löydy huumorista, se löytyy juonesta. Tämä leffa nimittäin ahmaisee liian suuren palan lähtiessään mukailemaan kahden elokuvan juonta. Tällöin tapahtumat alkavat kulkea hieman töksähtelevästi, kun pitäisi punoa monta juonenpäätä yhteen, jotta kaikessa olisi edes jotain järkeä.
Muilta osa-alueiltaan elokuva on jokseenkin kunnossa. 40-luvun dekkarifiilis tavoitetaan niin hyvin, kuin mitä komediassa voidaan, ja näyttelijätkin elävät tässä hyvin mukana. Ainoana varsinaisena valituksen aiheena Lou Peckinpaughia esittävä Peter Falk ei oikein vakuuta etsivän roolissaan, mutta pelkkänä naurattajana hän on myöskin ihan mukiinmenevä.
Mitä tämän elokuvan avulla sitten selvitettiin parodioiden asemasta? Tuskin mitään, mutta ainakin jäi käteen kiva pieni parodialeffa, jonka katsoo ihan mielellään, jos tielle sattuu. Ainakin sen Bogart-fiiliksen takia.
nimimerkki: Aleksanteri
