Redrum! Redrum! Redrum! Pikkupoika kulkee hotellihuoneen poikki tyhjä ilme kasvoillaan. Pieni käsi puristaa puukonkahvaa ja suu hokee tauotta tuota mystistä sanaa. Oudosti käyttäytyvää isä Jackia ei näy missään ja ainakin lapsen näkökulmasta tuonpuoleinen näyttää sekoittuneen todellisuuden kanssa – tai sitten kaikki on vain harhaa. Lisäksi ulkona riehuva vuosisadan lumimyrsky on eristänyt tapahtumapaikkana toimivan Overlook-hotellin muusta maailmasta eikä apua ole odotettavissa. Kyllä, perhe Torrance elää juuri henkilökohtaista helvettiään…
Hohto on edesmenneen ohjaajaguru Stanley Kubrickin näkemys Stephen Kingin samannimisestä kirjasta ja kirkkaasti tuo lopputulos leffojen Hall of Famessa hohtaakin! Kubrick onnistuu kuvakulmien ja leikkausten kanssa täydellisesti vangiten filmille unohtumattomia leffahetkiä sekä rakentaen kirkkaista hotellikäytävistä pahuuden tyyssijan. Kukapa itseään edes hieman elokuvan ystäväksi tituleeraava ei tunnistaisi Hohdon kohtaa, jossa Jack Nicholson kurkistaa rikkinäisestä kylppärin ovesta kasvot hulluutta hehkuen?
Tästä päästäänkin aasinsillan kautta elokuvan tärkeimpään tekijään: edes avarat aavemaiset aulat tai kalvakkaan sinisinä hohtavat loputtomat hanget eivät vedä vertoja Nicholsonin roolisuoritukselle, joka on täydellinen tunnelmanluoja. Jack on (Torrancen) Jackina itse maanisuuden perikuva. Ja silti pahuus saattaa liikkua toisaalla kuin tuon hullusti käyttäytyvän miesparan pääkopassa.
Myös Shelley Duvall on loistavassa vireessä. Shelleyn jokainen ilme hehkuu tunnetta ja muistuttaa meitä siitä kuinka nykypäivän kauhuleffoissa ilmeikäs mukautuminen rooliin on useimmiten korvattu J. Love-Hewitt –tyylisillä kaula-aukoilla (no, eihän niissäkään mitään vikaa ole, mutta silti…). Ylistyssanoja riittää Danny Lloydinkin kohdalle, vaikka mikään Haley Joel Osment hän ei aivan olekaan. 7-vuotias naskali puree huulta niin innolla, että moni vanhempikin jää kakkoseksi pelon tulkkina. Ei ole vaikea kuvitella herra Shyamalanin ammentaneen voimia myös Hohdosta loistaviin tunnelmapätkiinsä – eikä vähiten juuri Dannyn hahmosta.
Taru alkaa siitä, kun Jack Torrance erehtyy ottamaan pestin Overlook-hotellin talvivahtina, vaikka intiaanihautuumaan päällä sijaitseva hotelli omaakin verisen historian. Muutto ei miellytä perheen ainokaista lasta eli nuorta Dannya, jonka omalaatuinen hohtamiskyky varoittaa alitajunnassa tulevasta tragediasta. Mutta kukapa kuuntelisi mielikuvitusystäviensä kanssa höpisee penskaa ja niin Torrancet suuntaavat hotelliin.
Aluksi kaikki sujuu rauhallisesti. Jack kirjoittaa huikaisevaa romaaniaan rauhassa ja Danny ajelee halki hotellin kolmipyöräisellään. Aika on kuitenkin pahan puolella ja välähdyksenomaiset näyt kertovat tulevasta. Elokuva ei juuri panosta tarkkoihin ajanmääreisiin: tärkeintä ei ole se, kuinka kauan perhe on hotellissa ollut siinä vaiheessa, kun patoumat puskevat päälle. Tärkeintä on tietää se tosiasia, että he ovat olleet siellä LIIAN kauan aikaa.
Dannyn suorittamat pyöräreissut yhdistettynä takana ”vaanivaan” ja kauheuksia tallentavaan kuvakulmaan sekä upeaan taustascoreen ovat järisyttävän hienoja. Koko ruutu tulvii tunnelmaa niin minimalistisilla puitteilla, että kaiken maailman carpenterit voivat mennä koteihinsa häpeämään ja vaikka leikkimään smägmäukoillaan. Harmi, että Kubrick ei ei koskaan ehtinyt tehdä toista kauhupätkää.
Hohto kannattaa nautiskella pilkkopimeässä ja vahvistimen nupit kaakkoon käännettynä. Elokuvan maanisuus ja sielua vihlova ilmapiiri pääsevät tällöin oikeuksiinsa ja Kubrickin kaltainen visionääri voi hymyillä leveästi haudassaan: ”tulipa tehtyä kauhugenreenkin sen kiistaton virstanpylväs…”
Jo ennestään upea Hohto paranee joka katsomiskerralla ja se tarkoittaa tietenkin sitä, että viisi pojoa napsahtaa Hohdon tilille. Kyseessä on klassikko, joka sivaltaa katsojan mieleen yhtä tehokkaasti kuin Jackin kirves kylppäriin oveen.
