Joskus 5-vuotiaana katsoin tämän elokuvan, enkä tuolloin tiennyt vielä mitään sen klassikoksi muodostuneesta edeltäjästä, Ennustuksesta. Kirouksesta tuli silloin yksi lapsuusaikani pelottavimmista ja järkyttävimmistä elokuvista, ja on pakko sanoa, että vieläkin sitä katsoessani voin aistia jotakin tuosta sisäisestä kauhusta, vaikka melkein 20 vuotta on kulunut.
Damienin (Scott-Taylor) ottovanhempien kuoltua poika on annettu Robert Thornin veljen Richardin (Holden) ja tämän vaimon Annin (Grant) hoiviin. Hän lähtee serkkunsa Markin kanssa opiskelemaan sotilasakatemiaan, eikä elämä näytä aluksi tuovan sen lisäksi mitään erityisiä muutoksia, mutta pian Damienin vaikutuspiirissä olevia ihmisiä alkaa mystisillä tavoilla kuolla. Richardille alkaa monelta taholta tulla varoituksia lähestyvästä vaarasta, mutta mies ei ota varoituksia kuuleviin korviinsa, ainakaan aluksi. Pian hyvän ja pahan edustajat ovat taas törmäyskurssilla, kun Damien tajuaa voimansa ja alkaa toden teolla käyttää niitä.
Jonathan Scott-Taylor hoitaa mielestäni Damienin roolin ihan kohtalaisesti, ja on hyvä varsinkin loppupuolen kohtauksissa, jossa Damien jo on täysin selvillä henkilöllisyydestään, mutta käsikirjoituksen puutteet kuitenkin huonontavat hänen suoritustaan. William Holden taas oli erittäin arvostettu Hollywood-veteraani, muttei hänkään tässä elokuvassa täysin parastaan pane, ja jää ehdottomasti ykkösosan Gregory Peckin loistosuorituksen kanssa vertailussa kakkossijalle, vaikka näytteleekin periaatteessa ihan samaa roolia. Lee Grant taas tekee Damienista huolehtivana äitipuolena mielenkiintoisen täyskäännöksen roolissaan, mutta muuten hänelle ei anneta hirveästi juonessa tilaa.
Juonta ja sen kulkua ei voi kovinkaan paljoa kehua, kyseessä on nimittäin yksi kaikkien aikojen tyhjimmistä juonentekeleistä, joka on tungettu täyteen toinen toistaan järkyttävämpiä (ja järjettömämpiä) hengiltäottoja. Vaikuttaa siltä, että elokuvan tekijät olivat niin haltioituneita Ennustuksessa käytetyistä, joistakin elokuvahistorian shokeeraavimmista kuolemista, että heidän oli pakko täyttää lähes koko elokuva yrityksillä tehdä jatko-osasta tuplasti rankempi. Siinä kyllä melkein onnistuttiin, muttei mikään näistäkään kuolemista voi ohittaa esim. ykkösosan brutaalia dekapitaatiota.
Ennustus luotti tunnelmassa ennen kaikkea piinaavaan ja tummasävyiseen jännitykseen ja lopputuloksen hitaasti katsojan silmien eteen hivuttamiseen, kun taas Kirouksessa pääosassa ovat yllättävät ja toisaalta ei-niin-yllättävät shokit. Silti talvinen vuodenaika kieltämättä maalaa Kirouksessa osittain hiukan hyytävämmän ympäristön tapahtumille. Jonkinasteista symboliikkaa tavoitellaan myös esim. viittauksella ”Babylonin huoraan” erään hahmon kohdalla. Ehkäpä mielenkiintoisin kohtaus koko elokuvassa on, kun Damien jo ”pimeälle polulle” siirryttyään näyttää viimeisen kerran tunteensa, kun hän kohtaa tragedian, joka lopullisesti tappaa viimeiset rippeet hänen inhimillisyydestään. Juuri tällaisiin mielenmyllerryksiin Damienin radikaalien elämänmuutosten keskellä olisi pitänyt keskittyä enemmän.
Juonettomuudestaan huolimatta Kirous onnistuu tarkoituksessaan kuljettaa katsoja tapahtumien läpi Damienin toisen elämänvaiheen loppuun. Klassikon asemaa ei tavoitella, mutta kyllä tämä aina säilyy muistoissani pelottavana leffana. Jos Ennustusta pitää hyvänä ja on kiinnostunut Damienin elämän seuraavista käänteistä, niin tämä kyllä kannattaa katsoa, mutta varoituksena sanottakoon, että melkoisen paljon karkeampaa menoa on luvassa.
