George Waggnerin ohjaama kauhuklassikko The Wolf Man on vajaat 60 vuotta vanha, mutta sen viihdyttävyys on säilynyt vuosien läpi varsin hyvänä. Näistä vanhoista kauhuklassikoista se jää kyllä Frankensteinin jalkoihin, mutta toimii salaperäistä tunnelmaa puhkuvana teoksena vallan mainiosti. Mielenkiintoista tarinaa vauhdittavat onnistuneet näyttelijäsuoritukset.
Tarina käynnistyy amerikkalaisen herrasmiehen Larry Talbotin matkustaessa tapaamaan vanhaa isäänsä kotikonnuilleen. Isänsä komeaan huusholliin majoittuneena hän iskee kaupungilla silmänsä kauniiseen antiikkikaupan myyjään. Larry saakin houkuteltua viehkeän neitokaisen kävelylle, mutta he joutuvat yllättäen suden hyökkäyksen kohteeksi. Larry saa hoideltua aggressiivisen hukan hengiltä, mutta saa vastalahjaksi pureman. Yllättäen aamulla kuolleen suden paikalla makaakin mies, ja kaikki uskovat Larryn surmanneen tämän, vaikka hän sinnikkäästi inttää puolustautuneensa suden hyökkäykseltä. Ongelmat vain paisuvat Larryn huomatessa muuttuvansa astetta karvaisemmaksi kuun ollessa täysi.
Kerronta etenee alusta alkaen sopivaan tahtiin, eikä jää kertaakaan junnaamaan paikoilleen elokuvan keston ollessa lyhyehkö. Mielenkiinto nousee mystisten mustalaisennustusten ja vanhaa kunnon kauhufiilistä nostattavien sumuisten metsien ansiosta. Kyllähän nuo huomaa selkeiksi lavasteiksi, mutta lavastus on kieltämättä tehty todella hienosti. Alkupuoliskollaan Wolf Man on todella nautittavaa katseltavaa, sillä kaikki on vielä tähän mennessä kunnossa. Ihmissuden näyttämisen kanssa ei hätäillä, vaan karvainen ihmishukka pläjähtää ruutuun vasta vähän puolenvälin jälkeen. Siitä alkaakin elokuvan huonompi osa-alue.
Näin vanhat kauhuleffat harvoin herättävät pelon tunteita, eikä Wolf Man onnistu pelottamaan sitten millään. Ironista kyllä, vaikka elokuvan nimi on Wolf Man, ovat nuo ihmissusikohtaukset tämän teoksen tylsintä katseltavaa. Larry Talbotin muuttuessa ihmissudeksi muutos näyttää kaikkea muuta kuin tuskaiselta. Prosessi on sinänsä tehty ihan sulavasti siirtymäleikkauksien avulla, mutta näin tulee vaikutelma, että suden vartalo on vain ikään kuin ihmisen päälle hiljalleen ilmestyvä kuori. Stop-motion-tekniikalla oltaisi varmasti saatu hienompaa jälkeä aikaan. Maskeeraus ihmissudeksi on vienyt varmasti aikaa ja vaivaa, mutta koko ukko muistuttaa enemmän pariin kuukauteen peseytymätöntä ja partaansa ajamatonta merimiestä, kuin verenhimoista ihmissutta. Elokuvan muuten rauhallisen kerronnan rikkoo näiden ihmissusikohtausten yllättävä nopeatempoisuus. Tuntuu kuin ne olisi tehty hutaisemalla ja kaikkeen muuhun panostettu enemmän.
Elokuvan toinen puolisko onkin huomattavasti tylsempää katsottavaa, kuin mainio alku. Se sisältää enemmän jaarittelua ja kökköä susiäksöniä. Lon Chaney Jr:in karismaattinen ja aito suoritus pelastaa yllättävän paljon. Mies eläytyy taposta syytetyn miehen tuskaiseen asemaan hienosti ja hänen mielen myllerryksensä voi aistia. Susipuvussaan miehen ärinä taas on naurettavaa. Ihme kyllä, kaikki muu tässä on parempaa kuin se itse susimiekkosen hiippailu sumuisessa metikössä kamppaillen kauhusta kankeiden kyläläisten kanssa. Olisi tähän nyt voinut edes änkeä yhden otoksen ihmissuden ulvoessa hienosti täysikuuta vasten, mutta ei. Klassinen kauhufilmatisointi ei ole elokuvana täysi susi, mutta heittää paljon potentiaalistaan hukkaan. Vitsit sikseen, on tämä kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoista viihdettä.
