In Darkness We Fall oli yksi oma pakkovalintani Night Visions messuilla sillä juoni vaikutti olevan kohtuullisen lähellä jo aikaisemmin näkemääni Descentiä, josta pidin. Vielä myöhäinen näytös perjantai-iltana toi oman lisämausteensa kokemukseen.
Nuorisoporukka, loma, hauskanpito, mielenkiintoinen luola, labyrintti, henkinen romahdus, kliimaksi. Juoni menee prikulleen näin. 5 hengen porukka lähtee lomailemaan ja sen yhteydessä löytyykin mielenkiintoinen luola, johon yhtään miettimättä pujahdetaan sisälle. Luola ei olekaan pelkkää yhtä tunnelia eteenpäin vaan osoittautuu Minotauroksen labyrintiksi, josta ei välttämättä pääsekään helpolla takaisin päin. Todellisuus iskee vasten kasvoja ja porukka alkaa henkisesti romahtelemaan yrittäessään järkeillä löytää tiensä ulos selviytymistaitojensa avulla.
Elokuvan snadi juju on siinä, että se on käsivaralla kuvattu ja elokuvan “kuvaajana” toimii yksi päähenkilöistä. Tämä tuo oman aspektinsa tuohon psyykkiseen trilleriin, jossa ihmisraukat taistelevat oman itsensä kanssa ja lopuksi muidenkin. Lopullisessa kliimaksissa on jonkin näköistä lohtua, mutta lopulta ei itsekään tiedä, että kävikö nyt niin miten olisi pitänytkin?
Tämä espanjalainen kauhuelokuva leikittelee ihmisen psyykkeellä ja selviytymistaidoilla. Kun yhdessä porukka ajautuu ongelmiin aletaan etsimään syyllisiä joukosta ja eripura pienen kommuunin sisällä alkaa eskaloitua. Valintoja täytyy tehdä jos jonkinlaisia, mutta mitkä ovat niistä oikeita ja vääriä? Vai ovatko ne oikeastaan välttämättömiä?
Henkilökemia toimii ihan sujuvasti, mutta jotenkin suuren osan juonesta pystyi ennakoimaan vähän liian helposti tietyn tapahtumaketjun huipentumana. Itse vähän olisin odottanut jonkinnäköisen “hirviön” tai vastaavan saapumista näyttämölle, jossain vaiheessa, mutta elokuva toimi silti ihan hyvin pelkästään ihmisten keskinäisen raadollisuuden ja avuttomuuden kuvauksena. Kuitenkin tietynlainen kissa ja hiiri- leikki olisi ollut paikallaan, koska se olisi lisännyt tiettyä jännityselementtiä elokuvaan eikä tämä pätkä olisi kannatellut itseään pelkästään hiljalleen kasvavan ahdistuneisuuden avulla.
Niin kuin useimmissa kauhuelokuvissa mitä tulee nykyään taottua omaan aivolohkoon, tämä teos jäi kuitenkin vähän latteaksi. Elokuva ei missään nimessä ole huono, mutta parantamisen varaa olisi ollut. Itse pidän ainakin jännitys-/kauhuelokuvista, jotka saavat katsojan itsensä samanlaiseen mielentilaan ja ehkä jopa ahdistukseenkin saakka, mikä helpottaa henkilöiden sympatiseeraamista paljonkin ja elävöittää omaa katselukokemusta.
Vaikka mielestäni Descent meni joissakin ratkaisuissaan hiukan överiksi, tämä jäi tietyissä kohdissaan karsintaviivan väärälle puolelle, jolloin katsoja jäi hiukan odottamaan sitä, mitä ei koskaan tullut saamaan.
