Nevadalaisessa Desperationin kaupungissa touhuilee melko epämääräinen sheriffi. Hän pidättää ihmisiä kaduilta ja paiskaa heidät putkaan ikään katsomatta. Hän myös saattaa tappaa vankejaan. Sheriffi osaa kaiken lisäksi kommunikoida eläinten kanssa. Mutta vangit eivät aio lannistua.
Stephen Kingin romaaneista ja novelleista on lähtöisin monentasoista minisarjaa ja elokuvaa. Taso kyllä vaihtelee huimasti. Loistavaan päähän menevät Kubrickin Hohto ja Shawshank Redemption. Onnettomiin tekeleisiin kuuluvat muun muassa Maissilapset ja The Mangler. Myös Desperation asettuu onnettomien tekeleiden joukkoon.
Jos tämä elokuva olisi tehty 1970-luvulla, niin tätä voisi pitää ihan ok-tasoisena pläjäyksenä. Mutta nykyisellään tähän on tungettu sellaiset määrät kliseitä, että ihan hirvittää. Desperationissa ei ole mitään, mitä ei olisi aiemmin nähty. Muun muassa outo lapsi on jo wanha juttu. Nähty jo niin monta kertaa, ettei enää osaa laskeakaan. Kliseisyyden takia tämä elokuva on myös auttamattoman ennalta-arvattava. On todella helppo arvata, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Desperation on olevinaan kauhutrilleri. Jännitystä ei kylläkään löydy mistään. Homma etenee alusta loppuun niin kuin katsoja ajatteleekin. Ei tässä kyllä ole mitään yllättävää. Kauhusta ei voi puhuakaan. Muutama säikyttelykohtaus on, mutta se ei tätä pelasta. Kauhun luominen epäonnistuu monestakin syystä. Pahin kompastuskivi on se, että katsojalle paljastetaan liikaa asioita. Ja tunnetustihan paras kauhu syntyy siitä, että ei näytetä, eikä paljasteta kauhun alkuperää ainakaan kovin tarkasti. Tässä kyllä näytetään ja paljastetaan aivan kaikki. Mitään ei jätetä katsojan omien arvailujen varaan.
Varsin ärsyttävä seikka tässä elokuvassa on uskonnon suorannainen tuputtaminen. Pääosassa oleva kersa rukoilee Jumalalta apua ja sitähän tulee. Jotenkin sanoma tuntuukin olevan se, että jos Jumalaa muistaa rukoilla usein, niin kaikki muuttuu paremmaksi. Amerikkalaisiin tällainen uskonnollinen propaganda voi upota, mutta ei kylläkään toimi maallistuneen suomalaisen kohdalla.
Eipä hahmo- ja näyttelypuolikaan pelaa niin kuten pitäisi. Ainoa hahmo, joka kiinnostaa edes hieman on Ron Perlmanin näyttelemä sheriffi. Sheriffin on ilmeisesti tarkoitus olla pelottava, mutta hahmon ei oikein onnistu olemaan sellainen. Aluksi sheriffin hulluus on säväyttävää, mutta kun mies pysyy tasaisen sekona, niin tulee hetki, jolloin mikään miehessä ei enää säväytä. Muut hahmot ovat sitten niin persoonattomia, ettei katsoja edes jaksa välittää, kuka jää henkiin ja kuka ei. Sheriffin lisäksi jotain särmää saadaan vain Shane Habouchan näyttelemään poikaan, mutta kaveri rukoilee siihen malliin, että monet amerikkalaiset TV-saarnaajat tuntuvat jo ateisteilta. Tällaiseen tympääntyy pian. Eikä Habouchan näyttelemisessäkään ole kehumista. Tosin tässä ei kenenkään näyttelemistä juuri pääse kehumaan.
Desperation on kyllä selkeästi kehnoimpia Stephen King -filmatisointeja. Huono kässäri, hemmetin moinen kliseearmeija, uskonnollinen propaganda ja surkea näyttely kyllä pilaavat tämän rainan totaalisesti. En voi suositella tätä edes Stephen King -faneille.
nimimerkki: Ville
