Seksiä ja väkivaltaahan se suuri yleisö menee elokuviin katsomaan, eikö niin? Näitä kahta b-elokuvan pelastajaa vuonna 1985 valmistunut, nimellä ”Queens of Naked Steelkin” tunnettu Barbarian Queen tarjoaa käsittämättömiä määriä. Kyseessä on jälleen yksi elokuva luokkaan “huonot mutta hauskat barbaarielokuvat”. Barbarian Queen on tyylilajilleen niin uskollinen että se ei tarjoa tähän tyylilajiin mitään uutta vaan tyytyy olemaan klišeitä vilisevä, tahattoman koominen möhkäle heikosti toisiinsa liittyviä kohtauksia. Vaan mikäs sen hauskempaa, koko rujauskin kestää vain tunnin ja kymmenen minuuttia, joten pitkästymisen pelkoa ei ole.
Barbaarielokuvien traditioiden mukaisesti elokuvan starttaa klassinen päähenkilön kotikylän tuhoaminen. Pahat mustiin pukeutuneet miehet tappavat amatsonimaisessa fantasiassa vähäpukeisten naisten ja näiden tohvelisankarimiesten asuttaman kylän. Vain muutama kyläläinen, Amathea (Clarkson) ystävättärineen, selviää. Tästä seuraa – barbaarielokuvien traditioiden mukaisesti – runsaasti tappamista, silmitöntä väkivaltaa, alastomuutta sekä pökkelöitä näyttelijäsuorituksia.
Monesti barbaarielokuvien juonia moititaan ennalta-arvattavuudesta. No, oikeiden elokuvien asteikolla tämä on toki täyttä kuraa, mutta poikkeuksellisesti Barbarian Queenin juonessa pari ihan oikeasti yllättävää koukkua. Se tosin saattaa johtua siitä että koko tarinassa ei ole mitään järkeä ja monet käänteet tulevat aika kovaa puun takaa. Juoni itsessään on peruskamaa, mutta pysäyttävämpää onkin logiikka – tai pikemminkin sen puute – jolla koko roska on toteutettu. Miellyttävä yllätys on myös siinä, että päähenkilöiksi on tällä kertaa otettu naisia. Verta ja tissejähän ihmisten barbaarileffoissa katsovat, ja tämä ratkaisu mahdollista molempien samanaikaisen näyttämisen. Wau! Muutenkin elokuva tarjoaa kivasti silmänruokaa, mikä kompensoi sitä ettei kukaan siinä osaa näytellä vähääkään.
Silmiinpistävää leffassa on sen barbaarirainaksikin säväyttävä väkivaltaisuus ja seksuaalisuus (tosin mitä voi odottaa elokuvalta jonka mainosjulisteessa ja kannessa poseeraa alastomia naisia miekka kourassa). Seksuaalisuuden sijaan olisi toisaalta ehkä parempi puhua seksistisyydestä: joka tapauksessa sitä on paljon; kidutuskammion hoitajakin päättyy muhinoimaan uhrinsa kanssa. Välillä koko elokuva pysähtyy minuuttikausiksi kuvaamaan massiivisia seksiorgioita vailla mitään syytä. Myöskään Barbarian Queenin camp-arvoja ei sovi unohtaa: lähes koko elokuvan ajan kasvoilla viihtyy hömelö virne, milloin minkäkin pikku- ja ison virheen vuoksi.
Täydellinen elokuva ei kuitenkaan ole kyseessä. Myös huonoja puolia pätkästä löytyy. Lavasteet ovat aivan kauhean näköiset. Trash-leffaa ei toki tehdä isolla budjetilla, eikä pidäkään tehdä, mutta rajansa kaikella ja nämä kulissit lyövät tylsässä mitäänsanomattomuudessaan kyllä pohjat. Lisäksi kohtaukset joissa ei ole rutkasti joko 1)seksiä, 2)tissejä tai 3)väkivaltaa tai kaikkia näitä samaan aikaan ovat puhtaasti tylsiä, ala-arvoisia b-fantasiaräpellyksiä. Ohjaaja Hector Olivera on tämän lisäksi puuhastellut monien muidenkin barbaarielokuvien parissa joko ohjaajana tai tuottajana, ja yhtymäkohtia miehen toiseen barbaarieepokseen Kadonneisiin velhoihin onkin nähtävissä, jossei muualla, niin kerronan supernopeassa etenemisessä.
Vaikka itsenäisenä teoksena Barbarian Queen onkin ihan hauska elokuva, sen suurimmaksi ongelmaksi nousee vertailu kilpailijoihin: kaikessa mitä se yrittää ja tarjoaa, se onnistuu korkeintaan keskinkertaisesti. Ruggero Deodaton Barbaarit tarjoaa monta kertaa hauskempaa, samaan aihepiiriin liittyvää b-campia, kun taas John Miliuksen Conan Barbaari on aivan oikeiden elokuvien standardeilla hyvä lihasvisio. Siksipä Barbarian Queen ei sovikaan sen paremmin camp- kuin barbaarielokuvaharrastusta vasta aloittavalle, vaan on pikemminkin hardcore-faneille varattu helmi. Itse kuitenkin pidän molemmista tyylilajeista, joten voin sanoa nauttineeni pätkästä.
