Naisten unelmat ovat toteutuneet – on olemassa mies, joka on herkkä, diggaa Puccinia, lukee Voltairea ja puhuu sujuvasti ranskaa. Tässä Oscarissa (Stanford) on kuitenkin muutama juttu, joista tulisi varoittaa etukäteen: hänellä on korkeat vaatimukset, omituinen fiksaatio käsiin ja ikää 15 vuotta. Ja hän on rakastunut nelikymppiseen äitipuoleensa (Weaver).
Minä ja aikuiset naiset on sen verran lyhyt leffa, että sen jaksaa tsiigata vaikkei mielentila välttämättä olisikaan se ihan oikea. Käsis ponkaisee mielenkiintoisesta lähtöasetelmastaan käyntiin hyvin, ja pelailee hahmoillaan kiinnostavasti, kunnes loppumetreillä lässähtää.
Se, mikä jättää eniten toivomisen varaa, on tekninen toteutus. Kahdessa viikossa videolle kuvattu leffa kärsii rosoisesta kuvasta ja alkeellisesta tyylistään. Ohjaaja Winickillä oli kenties takana joku taiteellisempi pointti, tai sitten kyseessä olivat puhtaasti taloudelliset seikat. Oli miten oli, visuaalisesti lopputulos ei miellytä juurikaan silmiä.
Riisuttu ulkoasu jättää ymmärrettävästi paljon painolastia näyttelijöille, ja roolit ovatkin menneet nappiin. Stanfordin hahmossa on jotakin ylimielisen ärsyttävää, mutta kuitenkin tarkoituksella ja onnistuneesti. Weaverkin on osuva nättikätiseksi äitipuoleksi, mutta shown varastaa kolmatta pyörää, Diane Lodderia megabitchisti näytellyt Neuwirth.
Minä ja aikuiset naiset on ennen kaikkea huono suominimike. Kohtalainen draama se myös on, eikä liialla kestolla turmeltu. Loppuun olisi vielä saanut lätkäistä jotain tujumpaa, nykyinen ratkaisu nimittäin nipistää pojon pois.
