Dan Foreman (Quaid) on 51-vuotias, voisi sanoa, onnellinen perheenisä jolla menee hyvin niin työrintamalla kuin töiden ulkopuolellakin. Dan on työskennellyt urheilulehden mainosten myyntitykkinä yli 20 vuotta ja homma toimii. Perhe-elämäkin pyyhkii hyvin, kun löytyy rakastava vaimo (Marg Helgenberger) ja kaksi tytärtä. Vanhempi tytär, Alex (Johansson), on muuttamassa lähiöstä keskustaan opiskellakseen toisessa yliopistossa ja isäpappa ei millään tahtoisi päästää tyttärestään irti. Danin työhommien taivaallekin kerääntyy tummia pilviä, kun suuryritys on ostamassa urheilulehden omakseen. Lisäpotkuja munille tarjoaa se, että Danin paikalle ja tämän pomoksi myyntitiimin johtoon tulee 26-vuotias pojankloppi Carter Duryea (Grace) ja Danista tulee tämän “siipimies”. Pyrkyrimulkero Carter tekee vain töitä, mutta pohjimmiltaan jäbällä ei ole kaikki kohillaan, kun mm. vaimo ottaa ja lähtee. Danista tuleekin Carterille tavallaan isähahmo, kun yksinäinen Carter tuppautuu Danin perheen elämään. Carter avautuu heti ensitapaamisella Alexille tämän Danin kotona tavattuaan ja sitten kaikki menee kuten arvata saattaa. Dan ei tietenkään ole meiningistä mielissään.
Perusasetelmaltaan In Good Company on draamakomedia, joka kertoo myös nykyisen yritysmaailman armottomista lainalaisuuksista. Siinä kun ei pieni ihminen paljon paina, kun yrityksiä ostellaan ja porukkaa potkitaan surutta pihalle. Leffassa ehkä kuitenkin korostetaan jopa liiankin siirappisen imelällä tavalla, että perhe se on mikä miehen tiellä pitää ja rehellisyys lopulta maan perii. Meneeköhän se useinkaan oikeasti näin?!
Ehkä leffa on varsinkin lopussa vähän liiankin sovinnainen ja kuten jo todettu, aika siirappisen imelä. Ihan loppu verottaa pointseja alaspäin. Quaidin ja Gracen välinen kemia toimii mukavasti yksiin ja jamppojen keskinäistä sanailua ja toimimista on mukava seurata. Tämänkin leffan ehdottomia vahvuuksia on vähäinen pääosajoukko, joka mahdollistaa paremman keskittymisen henkilöhahmoihin. Quaid on päässyt viime vuosina pitkästä aikaa taas näyttämään näyttelijän kykyjään, eikä ole enää pelkkä kuuluisan hymynsä esittelijä. Topher Gracelle (tuttu mm. 70’s Show’sta) voi lupailla pitkää ja menestyksekästä näyttelijän uraa, varsinkin jos mies jatkaa monenlaisten roolien tekemistä, koska sen verran hepulla tuntuu lahjoja löytyvän. Gracella on karismaa ja tässä roolissakin mies on oivassa vedossa. Scarlett Johansson on harmittavan pienessä roolissa, koska ainakin meikäpoika katsoisi hunajaisen kaunista Scarlettia mielellään enemmänkin. Nuori nainen osaa myös näytellä, kuten mm. Lost i!n Translation osoitti, vaikka hän ei tässä roolissaan pääsekään täyteen kukoistukseensa. Muissa rooleissa nähdään mm. Malcolm McDowell, Philip Baker Hall, David Paymer ja pienessä roolissa Selma Blair.
Täytyy kuitenkin todeta, että kohtuullisen lupaavan alun jälkeen leffa jätti pikkuisen toivomisen varaa. Draamaa on tarjolla sopivasti ja komediaakin siellä välissä. Quaidin ja Gracen näyttelijätyö ja erityisesti yhteiset kohtaukset ansaitsevat isot pointsit. Leffan perustunnelma on mukavan harmiton, vaikka sanomaakin löytyy.
Pätkä kuuluu joka tapauksessa ehdottomasti näihin ns. hyvän mielen leffoihin, joka tarjoaa mukavan reilun puolitoistatuntisen. Viimeinen viritys jäi kuitenkin puuttumaan. Uskaltaudun kuitenkin suosittelemaan semmoiseksi perusturvalliseksi katsottavaksi, jos joskus miettii, että minkähän leffan katsastaisi.
nimimerkki: J.O.
