Ketään ei todennäköisesti yllätä, että nykyajan suureen tehostespektaakkeliin katsotaan tarpeelliseksi sisällyttää tärkeimmäksi juonielementiksi jo hyvän aikaa tapetilla ollut poliittinen ja moraalinen kiistakapula. On kuitenkin hyvin hankala yhdistää johdonmukaisesti ilmastonmuutoksesta valistavaa sanomaa tieteiselokuvan lajityyppiin eikä ohjaajan edelliset tekeleet anna lupaavaa ensivaikutelmaa. Käsikirjoittajakaan ei ole aiemmin päästänyt käsistään kuin Viimeinen linnoitus -nimisen hölmön vankilaelokuvan.
Päivä jona maailma pysähtyi on uudelleenlämmitys 1950-luvulla julkaistusta tieteisfilmistä, jonka juonikuvion teknisiin yksityiskohtiin en osaa tarkemmin paneutua kun on jäänyt kyseinen teos näkemättä. Kokenut katsoja kiusaantuu jo alkuhetkillä, kun ensimmäisen viidentoista minuutin aikana marssitetaan valkokankaalle katastrofirymistelyiden kaikista kuluneimmat kliseet.
USA:ssa alkaa jälleen tapahtumaan, kun joukko luotettavia eri tieteenalojen asiantuntijoita viedään tiukasti salattuun tapahtumaan. Paljastuu, että suuri tuntematon kappale lähestyy maapalloa eikä ihmisillä arvattavasti ole mitään luotettavia aseita puolustuskeinonaan. Lopulta valtava hohtava pallo laskeutuu – kuinka ollakaan – Manhattanille ja työntää ulos ihmismäisen avaruusolion ja tätä puolustavan, lamauttavalla katseella varustetun jättimäisen robotin, joka pian jähmettyykin paikoilleen peloteltuaan ensin ympärillään töllöttäviä ihmisiä.
Tiedenaisen kohtalona on lopulta ottaa selville mitä tämä ihmistä muistuttava olento maailmasta haluaa. Ja ei aikaakaan, kun alkaa ajojahti ja teennäiset vuoropuhelut hahmojen kesken siitä, kuinka ihminen tuhoaa maailman ja kuinka toivo alkaa olla jo mennyttä ihmiskunnan osalta. Katsojan tehtäväksi jää jännittää, onnistuuko nainen muuttamaan tämän avaruudesta tulleen muukalaisen aikeita. Matkalla tietysti olio oppii kaikenlaista pientä planeetastamme ja jokaisen repliikin arvaa ennalta ennen kuin hahmot ovat ennättäneet suutansa avata.
Tarina kerrotaan pääasiallisesti edellä mainitun naisen ja tämän hoivaaman pikkupojan näkökulmasta ja näille päähahmoille keksityt taustatarinat paljastuvat nopeasti kokonaisuuden kannalta hyödyttömäksi harhailuksi. Kehysjuonen väliin on tietysti leikattu dramaattisia uutispätkiä maailmalla puhjenneista mellakoista ja tuomiopäivää julistavista huru-ukoista.
Viimeistään mielikuvitukseton kamerankäyttö ja liian suurilukuiset lähikuvat varmistavat sen, että aitoa maailmanlopun atmosfääriä ei onnistuta luomaan kuin ajoittain. Toki on välillä varsin hykerryttävää nähdä valtavien ihmisten luomusten sortuvan niille sijoilleen, mutta valitettavasti ohjaaja eikä myöskään käsikirjoittaja saa puristettua aiheesta esiin mitään tuoretta ja sanoman vääntämiseen käytetään tonnikaupalla rautalankaa.
