Tämän filkan kanssa täytyy palata hieman ajassa taaksepäin, sillä Mega Shark vs. Giant Octopus on ”leffa, joka aloitti kaiken.” Kyseessä on genre-klassikko, aito B-luokan kalkkuna ja lajityypin perusteos. Tietenkin haielokuvia on tehty jo vuosikymmenet, ja sanomattakin on selvää, että genren varsinainen kivijalka on Steven Spielbergin Tappajahai vuodelta 1975. Kaiken arvostelun alle sukeltavia, naurettavan huonoja kökköhaileffojakin on tehtailtu jo pitkään ennen tätä pätkää, mm. Shark Attack -trilogian ja Deep Blue Sean muodossa. Jopa Mega Sharkin originaaliohjelmistoonsa alunperin ottanut, 50-luvun B-scifi/horror-perinnettä uutuustuotannoillaan ylläpitävä SyFy-kanava oli tehnyt huomattavankin määrän filmejä näistä luonnon omista terminaattoreista, jotka kyltymättömän verenhimoisina palaavat kerta toisensa jälkeen massuttamaan uimaripoloja loppumattomilla hammasrivistöillään. Omaperäisyydeksi ei voida myöskään laskea filmin perusideaa, kahta monsteria taistelemassa vastakkain, näitäkin on nähty jo ennen kuin Mega Sharkin ohjaaja/käsikirjoittaja Perez oli syntynytkään. Mihin alkuperäinen väittämäni siis perustuu?
Siihen, että Mega Shark vs. Giant Octopus teki huonoista haielokuvista jälleen cooleja muidenkin, kuin kaltaisteni B-filmiharrastajien silmissä. Todella marginaalisesti, internetissä ja lähinnä yhden kohtauksensa sekä raflaavan nimensä ansiosta, ehkäpä, mutta teki silti. Tosiasia on, että pätkästä tuli The Asylum Picturesin (joka muuten ei koskaan ole jäänyt tappiolle näitä pökäleitä tuottaessaan, ei yhtä ainutta kertaa) menestynein tuote. Raha puhuu, ja näin MSVGO iski isomman vaihteen silmään käynnistäen paskan sharkploitaation uuden, uljaan aikakauden. Tämä aikakausi käänsi uuden lehden vuonna 2013 saman firman Sharknado-elokuvalla, joka aiheutti sosiaalisessa mediassa lähes hysteerisen peukkuhekotteluaallon, rikkoi Mega Sharkin tuottoennätyksen ja varmisti, että haikalat eivät poistu Hollywoodin takakujilta aivan heti. ”You yell barracuda, and people go ‘huh?’. You yell shark…”
Noh, mutta se leimoista. Totuuden nimissä täytyy myöntää, että useat kalakauhuilut ”ajalta jälkeen Mega Sharkin ovat paljon, paljon kekseliäämpiä ja hauskempia ralleja kuin tämä teos, jossa nimihirviöillä on lopulta liian vähän tilaa tuhota ja mellestää. Jonkun on silti täytynyt olla ensimmäinen, ja samaan hengenvetoon täytyy sanoa, ettei Mega Shark vs. Giant Octopus ole mitenkään niin tylsä tai katsomiskelvoton kuin vaikkapa IMDB:tä tai Leffatykin kommenttiosiota lukemalla voisi luulla, itse asiassa se on kaikessa kökköydessään ja typeryydessäänkin varsin viihdyttävää skeidaa. Veri ja suolenpätkät eivät kuulu repertuaariin, hyökkäyksiä yksittäisten ihmisten kimppuun ei nähdä ja minkäänlaista henkilökohtaista vainoa eivät leffan protagonistit joudu kokemaan, mutta esihistorialliset jättimonsterit saavat kyllä ihan miellyttävän absurdia ja yliampuvaa tuhoa aikaan.
Sankareina häärii tällä kertaa kolme tutkijanplanttua, jotka ovat oikein harvinaisen raskaita tapauksia. Varsinainen päänäyttelijä on kasaripoppari Debbie Gibson, jonka naamanvääntelyyn kyllästyy jo alkukohtauksen aikana. Debbien aisapareina häärivät äijät ovat sitten vieläkin enemmän hanurista. Varsinkin mm. Pearl Harborin ja Miss Koviksen jatko-osan kaltaisissa huippuelokuvissa esiintynyt Vic Chao ”japanilaisen” proffan ja Debbien ihastuksen kohteen roolissa nostelee kulmakarvaansa niiiiin ärsyttävästi, että pinna kiristyy vielä monta päivää katsomiskokemuksen jälkeenkin sitä miettiessä. Näyttelijöistä ainoana vähänkään positiivisen suorituksen tekee Greasessa uransa aloittanut ja sen jälkeen kahden pennin kässäreiden armoille jäänyt Lorenzo Lamas, joka poninhäntä heiluen heittää kehiin varsin hilpeän shown laivaston palveluksessa olevana, erittäin veemäisenä ”yleispahiksena”. Lamas, jonka naama ja nimi ovat tuttuja meikäläisellekin, mutta jolta en montaa pääroolileffaa muista nähneeni, vakuutti itse asiassa moraalittomuudellaan ja kusipäisyydellään sen verran paljon, että täytynee tässä tutustua miehen tuotantoon ainakin jonkun verran. IMDB tarjoaa nopeallakin selailulla mieheltä oikein houkuttelevan kuuloisia pläjäyksiä, kuten Raptor Island, Sci-fi Fighter, Snake Eater ja Gladiator Cop. Listalle!
Stoori on äärimmäisen perinteistä ja mutkat suoristavaa Jättimonsteri VS. Örkinrumilus-soppaa, jonka suurempien linjojen käänteet ovat jokaiselle selvät jo ennen alkutekstien päättymistä. Megaotukset ovat uinuneet ikijäässä miljoonia vuosia, kunnes lopulta ihmisten sähläyksen vuoksi vapautuvat vankilastaan ja ovat sekunneissa täydessä tikissä, valmiina syömään ja tuhoamaan kaiken tielleen osuvan, valaista öljynporauslauttaan. Päähenkilöiden rakkaustarina on niin turha ja kankea sivujuoni, että melkein itkettää, mutta vastaavasti tiedeheppujen paneutuminen maailman kohtaloa uhkaavaan hirviöongelmaan on toteutettu jo suorastaan mielikuvituksellisen upealla ja nauruhermoja kutkuttavalla montaasi-tyylillä, jossa innostava musa pauhaa taustalla, ja tutkijat kaatelevat värikkäitä nesteitä testiputkilosta toiseen, selittämättä katsojalle, mistä on kyse tai mitä pitäisi tapahtua. Mömmöjen värin vaihtuessa kakkamaisen tummaksi mutristuvat näyttelijöiden suut kuin lapsilla, joilta äiti kieltää tikkarin. Kirkkaan värin ja kuplien lopulta osuessa kohdalle seuraa yli-innostunutta hihittelyä ja ylävitosia.
Parasta on silti kohtaus, jossa [SPOILERISPOILERITRALLALLAA]Megahai syö matkustajalentokoneen. Suoraan ilmasta. Kyllä, luitte ihan oikein. Megahain täytyi siis todella uidessaan ensin onnistua katsomaan taivaalle ja bongata kone kymmenen kilometrin korkeudesta. Sitten sen piti ärsyyntyä koneen olemassaolosta ja oletetusta saavuttamattomuudesta, sekä lentomatkustajien turvallisuudentunteesta. ”Pelkään tätä lentämistä ihan pirusti, mutta mieltä rauhoittaa se, että ainakaan täällä taivaiden keskellä en voi joutua HAIHYÖKKÄYKSEN uhriksi! Lentoemäntä, saanko pähkinöitä, kiitos…” EI! Saatana! Tässä vaiheessa Megahain esihistoriallisissa aivoissa syntyi rationaalinen päätös napata 70,66 metriä pitkä ja yli 300 tonnia painava kone kitaansa SUORAAN ILMASTA (en voi korostaa tätä tarpeeksi). Kun päätös oli tehty ja point of no return täten ohitettu, oli Megahain suoritettava päässään nopeat kalkulaatiot jumbojetin satojen kilometrien tuntinopeudesta, huomioida tuuli ja päättää olla välittämättä konetta juuri ravistelleista ilmakuopista, sukeltaa alas hakemaan vauhtia ja BUUM, sen jälkeen syöksyä syvyyksistä vedenpinnan läpi, liihottaa pilvirajan yläpuolelle ja napata mokoma suihkari ylimielisine matkustajineen, viedä se mukanaan mereen ja SYÖDÄ SE! MATKUSTAJINEEN! VOIMAA! NOPEUTTA! MEGAHAI!!![/SPOILERISPOILERITRALLALLAA] Tässä teille taide-elokuvaa, surrealismia ja huippuhetkiä tuutin täydeltä. Kas tässäpä sitä elokuvan taikaa! Tässä!
Tätä kirjoitettaessa leffalle on siunaantunut jo kaksi jatko-osaakin. Vanhaa Godzilla-perinnettä kunnioittaen Mega Shark on näissä jatkiksissa suorittanut aina ns. ylösnousemuksen huolimatta alkuperäisen filkan loppuratkaisusta, ja edelleen esikuvilleen kumartaen kohdannut niin lisää miljoonien vuosien takaisia superhirviöitä (Crocosaurus) kuin robottiversion itsestäänkin (Mecha Shark). Jokin sisälläni myös huutaa, ettei ole mitään syytä olettaa, etteikö The Asylum pitäisi kaikista megaisinta haitaan elossa vielä uusiin lisäosiin. Ainakin se pieni ääni sisälläni tavallaan toivoo niin. Mega Shark Vs. Giant Octopus on vailla epäilystä sanoinkuvaamattoman huono, typerä ja halpa elokuva, mutta toisaalta se ei yritäkään olla mitään muuta, kuin kökkö halpiskauhuilu ja siisti monsterifilmi. Siinä on aitoa tekemisen meininkiä, sympaattinen tursas ja todella bääd ääss MEGAHAI, poninhäntä-Lorenzo ja rehellinen B-scifitunnelma. Ei täysosuma edes omassa genressään, mutta varmasti viihdyttävä ja naurunpyrskähdyksiä aiheuttava kalkkuna kumminkin. Ei kai tästä oikeasti kukaan voi olla pitämättä?
