Kaikkihan sen tietävät, että Lee Marvin oli paha jätkä. Purppurasydämellä palkittu toisen maailmansodan veteraani, joka omien sanojensa mukaan teki elokuvia rahoittaakseen kalastusharrastuksensa. Marvin, joka about aina näytti vanhalta, vakuuttavalta ja kunnioitusta herättävältä aloitti näyttelijänuransa vieraillessaan työasioissa putkimiehenä harrastelijateatterissa, josta hänet bongattiin sairastuneen näyttelijän paikkaajaksi, ilmeisestikin siksi, että mies sopi rooliin ulkoisesti. Ja siitä se sitten lähti.
Marvin teki urallaan aikamoisen kasan todellisia päällikköelokuvia, ja kuului ehdottomasti siihen porukkaan, joka pelkällä karismallaan pystyi lähes aina nostamaan heikommankin leffan, mikäli sellainen kohdalle sattui, nautittavalle tasolle. 60-luvulla valmistunut Likainen tusina oli monien (myös allekirjoittaneen) mielestä ehkäpä Marvinin uran huipuin hetki, äijäenergiaa pursuava mestariteos, tyly ja tinkimätön, suoraviivainen sotaklassikko, jossa Marvin omisti ja muutkin rokkasivat. Vuonna 1985 joku keksi, että Likaiselle tusinallehan voisi duunata jatko-osiakin, ja mikäs siinä sitten, uutta pökköä pesään vaan.
Natsikenraali ”Teurastaja” Dietrich kehittää pirullisen suunnitelman Adolf Hitlerin päänmenoksi, ja tätähän liittoutuneiden sodanjohto ei voi sallia. … Niin. Kenraalit nähkääs järkeilevät, että jos huonona taktikkona tunnettu Hitler kuolee, Saksan sotaonni saattaa uusien ja fiksumpien johtajien myötä kääntyä yllättävästi. Aatun mittaamattomalla symbolisella arvolla ja johtajastatuksella aivopestyn, mutta vuonna 1944 sotaan hyvin kyllästyneen kansan keskuudessa kenraalit eivät golfmatsin keskellä ajattele, ja niinpä linnatuomion itsekin saanut majuri Reisman saa kaksi vaihtoehtoa: pakkotyötä tai itsemurhatehtävä. Ja niinhän se taas menee, että haetaan sotilasvankilasta messiin elinkautisvankeja sekä kuolemaantuomittuja sotaretkelle. Ikuisena pessimistinä tunnettu kersantti Bowren epäilee jälleen, että joku noista ampuu majuria selkään heti ensimmäisen tilaisuuden tullen, vaan kuinkas sitten kävikään…
Halpiskamastahan tässä on kyse, ja sen kyllä huomaa. Niin useista kakkososista tutulla mallilla mennään, eli käydään ykkösen kaava uudelleen läpi, heikommalla tuloksella. Kesto on tiputettu puoleentoista tuntiin, ja siinä missä ykkösessä hahmoja ja niiden välisiä kemioita kehitettiin ja syvennettiin hyvin, näyttelijöille annettiin tilaa ja luottamusta sekä sen puutetta ja sen yhteyttä selviytymiseen käsiteltiin mielenkiintoisesti, kakkonen ei anna aikaa tai tilaa oikeastaan millekään sen syvemmälle. Tekniseltä toteutukseltaan homma on ihan perus kasariactionin tasolla, ja sitähän tämä filkka oikeastaan onkin.
Varsin kökkö ja kalkkunamainen juttuhan tässä on kyseessä, mutta juuri siksi homma pelittää. Tusinaan on mahdutettu muutamia hilpeitä, tuttuja B-naamoja, kuten esim. Death Wish 3:ssa pahistellut Gavan O’Herlihy ja Predatorin intiaanijäljittäjä Sonny Landham. Huolettoman hirtehinen korkkarimeininki ja piinaavan kova Lee Marvin takaavat, että oikein asennoitunut katsoja viihtyy Lee-sedän seikkailujen parissa juuri sen puolitoista tuntia. Ja varmaan pariinkin otteeseen.
