George Lucas ei ollut kovinkaan tyytyväinen, kun näki tuottamansa elokuvan, Howard the Duck. Näin olen ainakin ymmärtänyt. Se perustuu Marvelin kustantamaan sarjakuvaan, joka ei varmastikaan ole kovinkaan monelle tuttu. Pelkästään jo siksi herääkin kysymys, miksi ihmeessä Lucas halusi tuottaa elokuvan ankasta, jota kukaan ei oikeastaan tunne. Eikö olisi ollut parempi tehdä elokuva vaikka Hämähäkkimiehestä tai jostain muusta tunnetusta Marvel-hahmosta. Riskillä tehty Howard the Duck on vähintäänkin kummallinen tapaus, jolla on varsin kyseenalainen maine. Joka tapauksessa päätin uhrata pienen palan sielua ja katsoa mistä elokuvassa on oikein kyse.
Howard on ihan tavallinen ankka rinnakkaistodellisuudessa, paikassa jossa kaikki ovat ihmismäisiä ankkoja. Yhtenä katalana iltana hän saapuu kotiin uuvuttavan päivän päätteeksi. Alkaessaan katsomaan telkkaria kummallinen universaali imuvoima vetää hänet sekä sohvan toiseen todellisuuteen. Tämä paikka on se, jonka me ihmiset tunnustamme kodiksemme. Ankka on lennähtänyt keskelle 80-luvun Clevelandia. Pian hänet leimataan kummajaiseksi, koska puhuva ankka kuuluu ennemminkin sirkukseen kuin työkkärin jonoon. Yksinäinen Howard ystävystyy Beverlyn (Thompson) ja Philin (Robbins) kanssa. Phil on työskentelee museossa, ja hänellä on keino saa ankkapolo takaisin omaan universumiinsa. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan nappiin ja Howard jää jumittamaan meidän todellisuuteemme.
On täysin selvää miksi Lucas oli raivoissaan lopputuloksesta. Howard the Duck on selvästi pilkesilmäkulmassa tehty toimintakomedia. Eikä siinä ole mitään mitä Lucasin omissa elokuvissa on. Se ei kuitenkaan ole missään tapauksessa huono asia. Päinvastoin, se antaa leffalle valtavasti huumoriarvoa. Howard on toteutettu suhteellisen hyvin. Howardin näyttelijät ovat hyvin vakuuttavia liikkeissään, vaikka ankkapuku onkin varsin kankea ja paikoitellen todella kökkö. Chip Zien taasen hönkii Howardille erinomaisesti äänen. Ankkaherran puhetta jaksaisi kuunnella tuntikausia, ja juuri tämä tekee hänestä huomattavasti elävämmän hahmon. Muut näyttelijät ovat rooleissaan suhteellisen hauskoja. Varasinkin Tim Robbins on hyvässä vedossa. Hänen roolinsa ampuu osuvasti yli, välttäen hölmistymisen. Lea Thompson taasen on paikoitellen hitusen rasittava hyvä uskoisena naisena, joka ihastuu Howardiin.
Kyllä luit aivan oikein ihastuu! Koko hommaa on vähän vaikea kuvailla, koska se on täysin järjen vastainen. Kuinka luoda toimiva romanssi ankan ja ihmisen välille, niin ettei se näytä mitenkään pervolta. Väkisinkin tästä kuviosta tulee kuitenkin se pervo fiilis. Ei sille vain yksinkertaisesti voi mitään. Koko hommassa on jotain niin kieroa, että se on lopulta aivan hulvatonta. Oikeastaan koko elokuva perustuu kieroon mutta harvinaisen hyvin toimivaan komediaan. Howard ei tavallaan edes ole mikään supersankari. Hän on ennemminkin olosuhteiden pakosta tilanteessa, jossa ei haluisia olla. Loppua kohden tarina muodostaa Howardista melkein sankarin, joka onneksi jää antisankarin asteelle. Antisankarina Howie Ankka on paljon uskottavampi, niin uskottava kuin puhuva ankka nyt ylipäätänsä voi olla.
Lopputuloksena Howard the Duck on onnistunut adaptaatio, vaikka en sarjakuvaan olekaan tutustunut. Elokuva tuntuu ja kuulostaa hömelöltä sarjakuvalta. Sen hahmot ovat naiiveja, mutteivät vajoa liian alas ollakseen vain typeryksiä. Hämmentävää onkin, miten vähässä suosiossa elokuva on. Kaikki johtunee varmaan siitä, että Lucas olisi halunnut tuhota kaikki kopiot ja ehkäpä levitti huonoa sanaa maailmalle. Olisi jo aika unohtaa kaikki paha mitä elokuvasta on sanottu. parikymmentä vuotta myöhemmin se nimittäin näyttää suhteellisen hyvältä kasarirainalta. Howard the Duck ei häpeile olla sitä mitä on. Se on vapaasti täysin camppi tapaus, joka on valitettavasti jäänyt historiaan epäonnistuneena George Lucas –tuotantona.
