Hitchcockin Psykon klassikkoasemaa ei kukaan rupea kiistämään, ja jos rupeaakin, joukko vannoutuneita elokuvaharrastajia “ristiinnaulitsee” kyseisen henkilön. Samanlaista ilmiötä olen huomannut foorumeilla ko. elokuvan jatko-osia kehuviin kohdistuen. Pidän kuitenkin Psykoa jännityselokuvana ja kakkososaa kauhuelokuvana, ja uskallan väittää, että omassa genressään Psyko II on yhtä onnistunut elokuva.
Norman Bates pääsee mielisairaalasta vapaalle ja majoittuu takaisin vanhaan taloonsa. Työpaikka löytyy lähikaupungin ruokalasta ja sieltäpä Norman saa vielä kauniin tyttöystävänkin. Hyvin käynnistynyt uusi alku kuitenkin katkeaa, kun Norman alkaa saada viestejä ja puheluita “äidiltään”.
Psyko II onnistuu hienosti eroamaan Hitchcockin tarinasta uudelle raiteelle, joka keskittyy rikoksen selvittämistä enemmän henkilöihinsä. Mahtavassa ykkösosassa hahmot rakennettiin hyvin, mutta nyt varsinkin Batesiin päästään syventymään oikein toden teolla. Norman palaa arkeensa lähes normaalina, mutta muiden ihmisten avoin syrjintä ja viha ajavat hänet kohti hulluutta uskomattoman dramaattisesti. Hahmokehityksessä heijastuu yllättävän paljon nykyään pinnalla oleva syrjäytymis- ja mielenterveyskeskustelu.
Kaiken henkilökeskeisen draaman ohella tarjolla on myös elokuvahistorian toimivimpia kauhunhetkiä, joita Psykon jatko-osissa tarjoillaan yllättävänkin runsaasti. Monista kauhuelokuvista löytyy yököttävää väkivaltaa tai karmivaa tunnelmaa, mutta tässä tunnelma rakentuu jokaisessa kauhukohtauksessa todella tiiviiksi, eikä pääse kokonaan purkautumaan kohtauksen lopussa, vaan koko elokuvan ajan taustalla vaaniva uhka, epävarmuuden aiheuttama pelko, joka ympäröi pääkaksikkoa, nostaa tunnelman jokaisessa kohtauksessa aina vain korkeammalle aina elokuvan loppuun saakka. Hahmot eivät missään vaiheessa pääse turvaan hetkeksikään, sillä murhaaja voi todellakin olla kuka vain, jopa Norman itse hänen silti tiedostamatta sitä.
Kuvauksesta on vielä pakko mainita erikseen: jokainen kuva tukee elokuvan tarinaa ja sen päämääriä tai hahmoja hyvin; jos kuva ei nostata jännitystä tai kerro hahmoista jotain, se tekee kunniaa Hitchcockin alkuperäiselokuvalle.
Pelkkiä ruusuja ei kuitenkaan ole tarjolla. Sivuhahmoista löytyy niitä kasarikauhun pahimpia kliseekimppuja ja tappokohtaukset kuminukkeineen tuntuvat olevan mukana vain slasher-yleisön verennälän tyydyttääkseen. Myöskin melko epäuskottavan ja tuulesta temmatun tuntuinen lopetus sekä hahmojen ajoittainen, käsittämätön typeryys rokottavat pisteitä. Perkinsin mahtava roolisuoritus ja viime vuosisadan pelottavimpiin lukeutuvat kauhukohtaukset saavat kuitenkin antamaan joitakin virheistä anteeksi.
