Uudesta, kahden Cape Fear-elokuvasta koostuvasta paketista olin aiemmin nähnyt jo uudemman eli Martin Scorsesen ohjaaman re-maken. Niinpä mielenkiinnon vuoksi pistin DVD-soittimen pyörittämään tätä alkuperäistä, 1960-luvun versiota. Pidän nimittäin edelleen Scorsesen versiota yhtenä kaikkien aikojen hiostavimmista ja jännittävimmistä trillereistä joten kiinnosti miten sitä 1960-luvulla oli osattu.
Kahdeksan vuotta myöhemmin Max Cady (Robert Mitchum) ilmestyy nojaamaan asianajaja Sam Bowdenin (Gregory Peck) auton ikkunaan vapaana miehenä. Sillä reilut kahdeksan vuotta sitten Bowden todisti oikeudessa raiskaaja Cadya vastaan ja voittamalla jutun hän takasi Cadylle pitkät kahdeksan vuotta tiilenpäitä laskien. Näiden kahdeksan vuoden aikana Max oli vankilassa kehittynyt ovelammaksi ja jokaisen päivän aikana mietti kuinka tappaisi Sam Bowdenin. Mutta nyt vapaana miehenä häntä ei estä enää mitään ja Max aloittaa Bowdenin ja tämän perheen vainoamisen tavalla, josta moni voisi menettää sekä malttinsa että järkensä.
Heti alkuun on ilmoitettava, että tämä on kokonaan Robert Mitchumin show. Äijä vetää roolinsa sellaisella luonteella läpi elokuvan, että huhhuh. Ihan oikeat psykopaatit tuo mieleen. Siinä missä hänen kaimansa De Niro kolmekymmentä vuotta myöhemmin teki, Mitchum luo hahmostaan enemmän herrasmiesmäisemmän. Panama-hattu, tyylikkäät vaatteet ja ovelat hymyt sopivina ajankohtina tekevät hänestä yhden kaikkien aikojen konnista.
Gregory Peckin rooli jäi taas vähän mitäänsanomattomasti. Tuntuu vähän, että käsikirjoitus on tahalteen antanut hänen heilua vain “komeana miehenä” eikä suonut hänelle sen enempää tilaa kehittää hahmoaan. Pakko on kyllä myöntää, että Nolte veti roolin paremmin uusintaversiossa.
Bernard Herrmanille musiikkiosastolta on kuitenkin nostettava hattua. Hienot, tilanteeseen sopivat soundit toimivat täydellisesti ja tulevat aina juuri silloin kuin pitääkin. Vähän samanlaisen fiiliksen tuo kuin useimmissa Alfred Hitchcockin elokuvissa.
J. Lee Thompsonin ohjaus on lyhyesti sanottuna ihan hyvää. Hyvin osataan kuljettaa tarinaa ja kamerakulmat ovat hienosti valittuja. Ei siis valittamista.
Sanoisin, että neljä osumaa viidestä lienee osuva määrä. Mustavalkoisuus haittasi aluksi hieman värileffoihin tottunutta tiiraajaa, mutta loppua kohden kantautuikin ihan hyväksi ratkaisuksi. Mitchum kantaa leffan tunnelmaa ja paremmilla sivuhahmoilla sekä käsiksen fiksauksella olisi voitu saada täydet pisteet ainakin täältä suunnalta. Häviää uusintaversiolleen, mutta silti trillereiden kärkikastia.
nimimerkki: JohnRambo
